Siirry pääsisältöön

Isona minusta tulee vanha nainen

 

Ikääntyminen ei ole minua oikeastaan koskaan huolettanut, vaikka vuosikymmeniä on takana jo yli viisi. Olen aika hyvä elämään "tässä ja nyt", vaikka tietysti suunnittelen myös tulevaa. Viime aikoina olen alkanut miettiä jopa tulevaa eläkeikääni, joka on jo helposti hahmotettavan ajanjakson päässä.

Olen tosin tullut siihen tulokseen, etten halua eläkkeelle. Pelkään sitä päivää, jolloin saan työpaikalla kukkakimpun käteeni ja sitten passituksen kotiin. Haluaisin sellaisen työn, jota voisin tehdä myös vanhempana, sen verran kuin jaksan ja haluan. Kaikenlaisia uusia ammatteja olen pyöritellyt mielessä ja kaikki ovet ovat tällä hetkellä avoinna. Tervetuloa vain, uusi tulevaisuuteni!

Muistatteko kun kerroin Sheila Hancockista? Tämä brittiläinen näyttelijä täytti helmikuussa 90 ja on korkeasta iästään huolimatta tehnyt edelleen rooleja sekä näyttämöllä että valkokankaalla. Hänhän oli naimissa "komisario Morsen" kanssa ja tästä avioliitosta hän kirjoitti kirjankin, "The Two of Us". 

Viimeisin kirja ilmestyi viime vuonna ja tässä kirjassa hän käsittelee päiväkirjamerkinnöin viime vuosien tapahtumia. Hancockin tarkoituksena oli kirjoittaa kirja siitä, miten elämästä voi nauttia vanhanakin. Mutta sitten tuli muutama mutka matkaan: ajanjaksoon mahtuvat sellaiset mullistavat käännekohdat kuin Brexit ja Covid. Kaiken lisäksi Hancock sairastui nivelreumaan ja hänen vanhin tyttärensä syöpään.

Kirjan nimi kertookin jo tarinan pohjavireen. Sheila Hancock ei piilota raivoaan. Brexit on sulaa hulluutta. Ja pandemian ajan rajoitukset saavat Hancockin epätoivoiseksi. Tässäkö nyt menee nämä elämän viimeiset vuodet, kotona yksin kököttäessä. Kaiken huipuksi hän saa kotiin kirjeen, jossa hänet määritellään termillä "extremely vulnerable". Hancock ei tunnista itseään tästä määritteestä.

Hancock koki varhaislapuudessaan toisen maailmansodan ja näihin sotakokemuksiin hän peilaa sekä Brexitiä että pandemiaa.  Hän muistaa edelleen sen vihan, jota englantilaiset tunsivat saksalaisia kohtaan. Euroopan Unionia hän pitää ennen kaikkea rauhan liittona - senkö britit ovat nyt hetken oikusta valmiita hylkäämään!

Itseään vanhempien ihmisten kanssa seurustellessa parasta on juuri se perspektiivi, joka heillä on. Hancock esimerkiksi sanoo suorat sanat "entisten parempien" aikojen haikailijoille. Ennen ei ollut todellakaan paremmin! Itse hän harmittelee esimerkiksi sitä, ettei saanut koskaan yliopistokoulutusta. Mutta työläisluokan lapselle oli suuri ihme jo sekin, että pääsi teatterikouluun.

Hancockin kirjaa lukiessa sain muuten paljon vinkkejä, miten pitää itsensä ajantasalla, vaikka ikämittari huitelisikin jo lähempänä sataa. Työ on merkittävä tekijä, sen Hancockin toteaa. Että saa kuulua johonkin ryhmään ja tehdä itselleen mielekästä työtä. 

Mutta jos ei ole enää työelämässä kiinni, kannattaa pitää kynsin hampain kiinni nuoremman sukupolven edustajista. Hancock mainitsee kuinka hän käy lapsenlapsiensa kanssa baareissa ja stand up -esityksissä. Juuri sellainen mummu haluaisin olla! Nyt vain tarvitsen yhtä coolit sukulaisnuoret, jotka suostuvat baarikierrokselle yhdeksänkymppisen tulevaisuuden minäni kanssa...

**

Sheila Hancock: Old Rage (Bloomsbury 2022)

Kommentit

  1. No nyt on kyllä hyvä nimi kirjalla! Sitä - vanhan ihmisen raivoa - olen itsekin kokenut monesta asiasta.
    Työssä en olisi enää mistään hinnasta, koska en jaksaisi työelämää. Muutoin olen Hancockin kanssa samaa mieltä: elämä on parantunut ja on hyvä olla tekemisissä eri ikäisten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa myös, että viihtyisin lopulta hyvin ilman työtäkin - eniten ehkä pelkään sitä äkillistä siirtymistä täydestä työelämästä täyteen eläkkeellä olemiseen. Täytyy keksiä joku loiva lasku :)

      Poista
    2. Yleensä käy niin, että kun eläkkeelle jääminen lähestyy, on jo niin väsynyt, että sitä odottaa hartaasti, koska lopulta ei jaksa muuta kuin sen työn ja tuntee, että ansaitsisi ehtiä tehdä vielä hetken jotain muutakin. Nuorempana ajattelee, että on aina yhtä virkeä, mutta ei se ole niin. Vneheneminen tarkoittaa voimien vähenemistä ja sitä varten jäädään eläkkeelle.

      Poista
  2. Luulisi, että intressit hyvinkin kohtaavat siinä kun valtiontaloudesta vastaavat ovat huolissaan kasvavista eläkeläisten laumoista ja toisaalta eläkeläiset haluaisivat tehdä töitä, mutta jaksamisensa mukaan. Tämä tuntuu olevan se vaikeus. Ruotsissa tehdään enemmän osa-aikatöitä kuin meillä ja pysytään kauemmin mukana.
    Minusta olisi kamalaa aloittaa työelämä nyt, kun etätyö jyllää. Kaikki, ihan kaikki, aikuiselämän kaverini ovat peräisin työelämästäni, ja heitä on edelleen aika monta. Riippuu tietenkin paljon työstä ja siinä viihtymisestä, haluaako sitä jatkaa tai sinne palata. Toimistotyöstä vieraantuu kai aika nopeasti välineiden muutosten myötä. Moni teollisuustyö on automatisoitu ja yksitoikkoista. Uskon, että sopiva määrä työtä ja sen myötä säilyvät kontaktit monenlaisiin ihmisiin pitäisi kauemmin aktiivisena ja vireänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Ruotsissa tosiaan on vaihtoehtoja, monet ovat myös ensin osa-aikaeläkkeellä. Täällähän työelämässä saa olla 69-vuotiaaksi asti ja yllättävän monet ovat todellakin niin pitkään töissä, tai ainakin 67-vuotiaaksi, joka oli se vanha raja, tuo 69-vuotta on nyt tästä vuodesta lähtien. Mutta tietysti riippuu työstä ja sen laadusta, kuinka pitkään työelämässä viihtyy. Mutta monille se on myös taloudellinen pakko, vuosi tai pari pidempään töissä nostaa huomattavasti eläkettä.

      Poista
  3. Hmm, onhan se ikävää jos ei tunnista itseään kirjeestä, mutta täällä oikeasti kuoli aika paljon vanhuksia Covidin aikana. Mietin, mikä älämölö olisi syntynyt, jos vanhempia ihmisiä ei olisi lainkaan huomioitu. Täällä ikäihmiset saivat kuitenkin mm. mennä jonon ohi kauppaan (joo, täällä tosiaan jonoteltiin ruokakauppaan) jne.

    Harva ihminen kai ns. massakirjeistä aina itseään tunnistaan – itse en ainakaan. Että hieman kyllä mietin, onko ihan kaikesta aiheellista pahoittaa mieltänsä. Voihan sitä ajatella niinkin, että on onnekas kun kokee olevansa/on niin terve, että kirjeen määritelmä on aiheeton.

    Minulle Covidissa täällä oli raskainta liikkumisen rajoittaminen ja omituiset ulkoiluaikarajoitukset tyyliin tunti per päivä ulkoilua (en noudattanut). Tästä myös huomaamme, miten erilaisia ihmiset ovat: itse nautin kun oli väljää ja sai olla rauhassa :D Kun liikkuminen oli taas vapaampaa (mutta turisteja ei ollut), niin oli mahtavaa fillaroida Lontoon lähes tyhjillä ydinalueilla.

    Ehkä luen tämän kirjan joskus. Sheila Hancock on nimenä erittäin tuttu, mutta en ole toistaiseksi häneltä mitään lukenut ja se Ediekin on vielä katsomatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelen tästä kirjeestä loukkaantumisesta samalla tavalla. Koin itseni etuoikeutetuksi, kun minua pandemian aikana suojeltiin ikäni vuoksi.
      Siitä ajasta jäi sekin hyvä käytäntö, että nuoret perheet eivät enää pyydä isovanhempia sairastuneitten pikkulasten hoitajiksi, mikä ennen oli yleinen käytäntö. Vanhoja ihmisiä kroonisine sairauksineen on yleensäkin hyvä suojella päiväkotien viruksilta.

      Poista
    2. Katsoin jonkun haastatelupätkän, jossa Sheila Hancock kertoi tajunneensa vasta 83-vuotiaana, että hänhän on vanha, siihen asti hän oli kuulemma elänyt sitä sen kummemmin miettimättä. Luulenpa, että hän on juuri ammattinsa ansiosta onnistunut pitämään jonkinlaista illuusiota yllä :) Mutta huomaan sen kyllä itsekin, että peilikuva ei enää vastaa sisäistä "todellista" ikääni ja närkästyn kyllä jos minut niputetaan esimerkiksi johonkin "keski-ikäisten" joukkoon, vaikka olenkin jo erittäin tukevasti keski-ikäinen. Mutta olen samaa mieltä, ikäihmisiä pitää suojella viruksilta. Tulkitsin Hancockin kommentiin niin, että hän halusi lähinnä korostaa sitä, että ikäihmisiäkin on monenkuntoisia. Ja voihan olla, että hänen viranomaisilta saamansa kirjeen sävy oli vähän liiankin holhoava?

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle