Siirry pääsisältöön

Isona minusta tulee vanha nainen

 

Ikääntyminen ei ole minua oikeastaan koskaan huolettanut, vaikka vuosikymmeniä on takana jo yli viisi. Olen aika hyvä elämään "tässä ja nyt", vaikka tietysti suunnittelen myös tulevaa. Viime aikoina olen alkanut miettiä jopa tulevaa eläkeikääni, joka on jo helposti hahmotettavan ajanjakson päässä.

Olen tosin tullut siihen tulokseen, etten halua eläkkeelle. Pelkään sitä päivää, jolloin saan työpaikalla kukkakimpun käteeni ja sitten passituksen kotiin. Haluaisin sellaisen työn, jota voisin tehdä myös vanhempana, sen verran kuin jaksan ja haluan. Kaikenlaisia uusia ammatteja olen pyöritellyt mielessä ja kaikki ovet ovat tällä hetkellä avoinna. Tervetuloa vain, uusi tulevaisuuteni!

Muistatteko kun kerroin Sheila Hancockista? Tämä brittiläinen näyttelijä täytti helmikuussa 90 ja on korkeasta iästään huolimatta tehnyt edelleen rooleja sekä näyttämöllä että valkokankaalla. Hänhän oli naimissa "komisario Morsen" kanssa ja tästä avioliitosta hän kirjoitti kirjankin, "The Two of Us". 

Viimeisin kirja ilmestyi viime vuonna ja tässä kirjassa hän käsittelee päiväkirjamerkinnöin viime vuosien tapahtumia. Hancockin tarkoituksena oli kirjoittaa kirja siitä, miten elämästä voi nauttia vanhanakin. Mutta sitten tuli muutama mutka matkaan: ajanjaksoon mahtuvat sellaiset mullistavat käännekohdat kuin Brexit ja Covid. Kaiken lisäksi Hancock sairastui nivelreumaan ja hänen vanhin tyttärensä syöpään.

Kirjan nimi kertookin jo tarinan pohjavireen. Sheila Hancock ei piilota raivoaan. Brexit on sulaa hulluutta. Ja pandemian ajan rajoitukset saavat Hancockin epätoivoiseksi. Tässäkö nyt menee nämä elämän viimeiset vuodet, kotona yksin kököttäessä. Kaiken huipuksi hän saa kotiin kirjeen, jossa hänet määritellään termillä "extremely vulnerable". Hancock ei tunnista itseään tästä määritteestä.

Hancock koki varhaislapuudessaan toisen maailmansodan ja näihin sotakokemuksiin hän peilaa sekä Brexitiä että pandemiaa.  Hän muistaa edelleen sen vihan, jota englantilaiset tunsivat saksalaisia kohtaan. Euroopan Unionia hän pitää ennen kaikkea rauhan liittona - senkö britit ovat nyt hetken oikusta valmiita hylkäämään!

Itseään vanhempien ihmisten kanssa seurustellessa parasta on juuri se perspektiivi, joka heillä on. Hancock esimerkiksi sanoo suorat sanat "entisten parempien" aikojen haikailijoille. Ennen ei ollut todellakaan paremmin! Itse hän harmittelee esimerkiksi sitä, ettei saanut koskaan yliopistokoulutusta. Mutta työläisluokan lapselle oli suuri ihme jo sekin, että pääsi teatterikouluun.

Hancockin kirjaa lukiessa sain muuten paljon vinkkejä, miten pitää itsensä ajantasalla, vaikka ikämittari huitelisikin jo lähempänä sataa. Työ on merkittävä tekijä, sen Hancockin toteaa. Että saa kuulua johonkin ryhmään ja tehdä itselleen mielekästä työtä. 

Mutta jos ei ole enää työelämässä kiinni, kannattaa pitää kynsin hampain kiinni nuoremman sukupolven edustajista. Hancock mainitsee kuinka hän käy lapsenlapsiensa kanssa baareissa ja stand up -esityksissä. Juuri sellainen mummu haluaisin olla! Nyt vain tarvitsen yhtä coolit sukulaisnuoret, jotka suostuvat baarikierrokselle yhdeksänkymppisen tulevaisuuden minäni kanssa...

**

Sheila Hancock: Old Rage (Bloomsbury 2022)

Kommentit

  1. No nyt on kyllä hyvä nimi kirjalla! Sitä - vanhan ihmisen raivoa - olen itsekin kokenut monesta asiasta.
    Työssä en olisi enää mistään hinnasta, koska en jaksaisi työelämää. Muutoin olen Hancockin kanssa samaa mieltä: elämä on parantunut ja on hyvä olla tekemisissä eri ikäisten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa myös, että viihtyisin lopulta hyvin ilman työtäkin - eniten ehkä pelkään sitä äkillistä siirtymistä täydestä työelämästä täyteen eläkkeellä olemiseen. Täytyy keksiä joku loiva lasku :)

      Poista
    2. Yleensä käy niin, että kun eläkkeelle jääminen lähestyy, on jo niin väsynyt, että sitä odottaa hartaasti, koska lopulta ei jaksa muuta kuin sen työn ja tuntee, että ansaitsisi ehtiä tehdä vielä hetken jotain muutakin. Nuorempana ajattelee, että on aina yhtä virkeä, mutta ei se ole niin. Vneheneminen tarkoittaa voimien vähenemistä ja sitä varten jäädään eläkkeelle.

      Poista
  2. Luulisi, että intressit hyvinkin kohtaavat siinä kun valtiontaloudesta vastaavat ovat huolissaan kasvavista eläkeläisten laumoista ja toisaalta eläkeläiset haluaisivat tehdä töitä, mutta jaksamisensa mukaan. Tämä tuntuu olevan se vaikeus. Ruotsissa tehdään enemmän osa-aikatöitä kuin meillä ja pysytään kauemmin mukana.
    Minusta olisi kamalaa aloittaa työelämä nyt, kun etätyö jyllää. Kaikki, ihan kaikki, aikuiselämän kaverini ovat peräisin työelämästäni, ja heitä on edelleen aika monta. Riippuu tietenkin paljon työstä ja siinä viihtymisestä, haluaako sitä jatkaa tai sinne palata. Toimistotyöstä vieraantuu kai aika nopeasti välineiden muutosten myötä. Moni teollisuustyö on automatisoitu ja yksitoikkoista. Uskon, että sopiva määrä työtä ja sen myötä säilyvät kontaktit monenlaisiin ihmisiin pitäisi kauemmin aktiivisena ja vireänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Ruotsissa tosiaan on vaihtoehtoja, monet ovat myös ensin osa-aikaeläkkeellä. Täällähän työelämässä saa olla 69-vuotiaaksi asti ja yllättävän monet ovat todellakin niin pitkään töissä, tai ainakin 67-vuotiaaksi, joka oli se vanha raja, tuo 69-vuotta on nyt tästä vuodesta lähtien. Mutta tietysti riippuu työstä ja sen laadusta, kuinka pitkään työelämässä viihtyy. Mutta monille se on myös taloudellinen pakko, vuosi tai pari pidempään töissä nostaa huomattavasti eläkettä.

      Poista
  3. Hmm, onhan se ikävää jos ei tunnista itseään kirjeestä, mutta täällä oikeasti kuoli aika paljon vanhuksia Covidin aikana. Mietin, mikä älämölö olisi syntynyt, jos vanhempia ihmisiä ei olisi lainkaan huomioitu. Täällä ikäihmiset saivat kuitenkin mm. mennä jonon ohi kauppaan (joo, täällä tosiaan jonoteltiin ruokakauppaan) jne.

    Harva ihminen kai ns. massakirjeistä aina itseään tunnistaan – itse en ainakaan. Että hieman kyllä mietin, onko ihan kaikesta aiheellista pahoittaa mieltänsä. Voihan sitä ajatella niinkin, että on onnekas kun kokee olevansa/on niin terve, että kirjeen määritelmä on aiheeton.

    Minulle Covidissa täällä oli raskainta liikkumisen rajoittaminen ja omituiset ulkoiluaikarajoitukset tyyliin tunti per päivä ulkoilua (en noudattanut). Tästä myös huomaamme, miten erilaisia ihmiset ovat: itse nautin kun oli väljää ja sai olla rauhassa :D Kun liikkuminen oli taas vapaampaa (mutta turisteja ei ollut), niin oli mahtavaa fillaroida Lontoon lähes tyhjillä ydinalueilla.

    Ehkä luen tämän kirjan joskus. Sheila Hancock on nimenä erittäin tuttu, mutta en ole toistaiseksi häneltä mitään lukenut ja se Ediekin on vielä katsomatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelen tästä kirjeestä loukkaantumisesta samalla tavalla. Koin itseni etuoikeutetuksi, kun minua pandemian aikana suojeltiin ikäni vuoksi.
      Siitä ajasta jäi sekin hyvä käytäntö, että nuoret perheet eivät enää pyydä isovanhempia sairastuneitten pikkulasten hoitajiksi, mikä ennen oli yleinen käytäntö. Vanhoja ihmisiä kroonisine sairauksineen on yleensäkin hyvä suojella päiväkotien viruksilta.

      Poista
    2. Katsoin jonkun haastatelupätkän, jossa Sheila Hancock kertoi tajunneensa vasta 83-vuotiaana, että hänhän on vanha, siihen asti hän oli kuulemma elänyt sitä sen kummemmin miettimättä. Luulenpa, että hän on juuri ammattinsa ansiosta onnistunut pitämään jonkinlaista illuusiota yllä :) Mutta huomaan sen kyllä itsekin, että peilikuva ei enää vastaa sisäistä "todellista" ikääni ja närkästyn kyllä jos minut niputetaan esimerkiksi johonkin "keski-ikäisten" joukkoon, vaikka olenkin jo erittäin tukevasti keski-ikäinen. Mutta olen samaa mieltä, ikäihmisiä pitää suojella viruksilta. Tulkitsin Hancockin kommentiin niin, että hän halusi lähinnä korostaa sitä, että ikäihmisiäkin on monenkuntoisia. Ja voihan olla, että hänen viranomaisilta saamansa kirjeen sävy oli vähän liiankin holhoava?

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...