Siirry pääsisältöön

Voidaanko puhua hetki Saksan historiasta?

 

Aloitin viime syksynä saksan opinnot yliopistossa, jossa luen pari kurssia lukukausittain työn ohessa. Opintoihin kuuluu myös kurssi, jolla käydään läpi Saksan historiaa ja kulttuuria. Tällä ensimmäisellä kurssilla painopiste on ollut DDR:n historiassa ja Saksojen yhdistymisen jälkeisessä murrosajassa. Olen oppinut paljon uutta ja ennen kaikkea olen ymmärtänyt, kuinka vähän loppujen lopuksi tiedänkään Saksan historiasta. Ja kyseessä on sentään Euroopan väkirikkain maa!

Olen nyt syksyn aikana katsonut useammankin dokumenttiohjelman saksalaisen  ARD:n mediateekistä ja lainannut kirjastosta Saksan historiaa käsitteleviä kirjoja. Kaksi todellista täysosumaakin sieltä löytyi. Nora Krugin Heimat on sarjakuvan keinoin kerrottu tarina Krugin perheen historiasta ja taustasta. Saksalainen Krug (s. 1977) muuttaa nuorena aikuisena Yhdysvaltoihin, jossa hän joutuu kerta toisensa jälkeen kommentoimaan toisen maailmansodan tapahtumia. Tämä siis aina sen jälkeen kun vastapuoli saa kuulla Krugin olevan Saksasta.

Päällimmäiseksi nousee sana "syyllisyys", Schuld. Sitähän Krugille ja hänen sukupolvelleen oli toitotettu lapsesta lähtien. Kuinka monen sukupolven sitä syyllisyyttä tulee lopulta tuntea? Krugin kertoma tarina avaa uusia näkymiä toisen maailmansodan tapahtumiin, saksalaiset kun ovat ymmärrettävästi pitäneet todella matalaa profiilia omista sotatraumoistaan. 

Ja siihen päälle sitten vielä toinen traumaattinen vaihe Saksan historiassa - DDR... Vaikka Saksan demokraattisen tasavallan loppumisesta on kulunut jo yli 30 vuotta, sen jäljet näkyvät yhä. "Henkinen muuri" seisoo vakaasti paikoillaan ja heittää varjonsa Saksan päälle vielä tänä päivänäkin. 

DDR:n jälkeensä jättämiä arpia on käsitelty aika paljon huumorin avulla, mistä hyvänä esimerkkinä mainittakoon klassikkoelokuva "Goodbye, Lenin" vuodelta 2003. ARD:n mediateekistä löysin myös uutisraportin siitä, kuinka Itä-Saksassa aikoinaan asuneita ja nykyisin dementiaa sairastavia ihmisiä aktivoidaan näyttämällä DDR:n ajan aikaisia käyttöesineitä ja elintarvikepakkauksia. Jos asiaan ei perehdy tämän tarkemmin voi helposti jäädä harhaluuloon, että kaikki onkin vain vuosien kultaamaa 'Ostalgiaa'.

Jos haluaa kuitenkin kurkistaa syvemmälle voin suositella Anna Funderin kirjaa "Stasiland". Kirjaa ei ole tietääkseni  käännetty suomeksi, mutta siitä on otettu uusia painoksia useilla muilla kielillä. Australialainen Funder opiskeli 90-luvulla Berliinissä ja kiinnostui tutkimaan juuri sitä DDR:n pimeintä puolta. Hän löysi ihmisiä, joita oli vainottu ja ihmisiä, jotka olivat olleet Stasin palveluksessa. Tästä kirjasta on tosiaan ostalgia kaukana... Ennen kaikkea kirja auttaa ymmärtämään miksi Itä-Saksa kummittelee edelleen niin monella tasolla. Ei sellaista hirmurakennelmaa hetkessä murskata.


Nyt kevätlukukauden alettua kurssiohjelmassa on vuorostaan saksan kielioppia ja kirjallisuutta. Pakko mainita nyt ainakin tämä ensimmäinen kurssilla käsittelemämme kirjailija Wolfgang Borchert, joka edustaa heti toisen maailmansodan jälkeen syntynyeenTrümmer- eli rauniokirjallisuuden lajia. Kuten Suomessa, myös Saksassa sodasta saapui kotiin suuret joukot nuoruutensa ja elämänuskonsa menettäneitä miehiä, yksi heistä Wolfgang Borchert. Hän on yksi saksalaisen kirjallisuuden klassikkoja, jota edelleenkin luetutetaan Saksan kouluissa. Meillä tietysti täysin tuntematon nimi, mutta ehkä kuitenkin tutustumisen arvoinen?

Ein Mann kommt nach Deutschland.

Er war lange weg, der Mann. Sehr lange. Vielleicht zu lange. Und er kommt ganz anders wieder als er wegging.

Kommentit

  1. Toivottavasti sitten kirjoitat blogiin noiden meille tuntemattomien klassikkojen kirjoista. Kiinnostaa kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Ehdottomasti yritän pistää tänne ainakin lyhyitä katsauksia niistä saksalaisklassikoista, joita luemme kevään aikana.

      Poista
  2. Kiinnostaa kyllä kuulla lisääkin saksalaisista, jotain on tuttua mutta aika paljon tuntemattomiakin...

    Kun Saksassa asuin 00-luvulla, jännä melko tarkkaankin ajoitettava muutos suhteessa kansallisiin symboleihin tuli itsekin huomattua jalkapallon MM-kisojen aikaan 2006: tuolloin katukuvaan alkoi yllättäen ilmestyä Saksan lippuja, ja asenne alkoikin kääntyä siihen suuntaan että ehkä se onkin ihan okei. Samoihin aikoihin asettui myös ensimmäiset omat havainnot komedioista, joissa voidaan viitata Hitleriin...
    Eli tuntui että ehkä se Schuld oli jo vähintäänkin siirtynyt taka-alalle eikä ollut enää kaikenpeittävänä asenteena.

    Lännen ja idän jännitteitä on tosiaan puitu jo nyt myös komedialla, mutta ehkä tuo antaa kuitenkin suuntaviivaa kuinka kauan näissä historiallisen perinnön puinneissa helposti menee...

    Borchert on minulle nimenä tuttu, on jäänyt lukematta mutta sille tavattoman pitkälle "joskus pitäisi lukea"-listalle olen joskus nostanut (ja yksi tuttu mainitsi tehneen aikoinaan...gradunsa? tai jonkun muun oppityön Borchertista, eli ei _ihan_ tuntematon, vaikka mm. Böll ja Grass ovat kyllä nousseet tunnetummiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jalkapallolla on kyllä ihmeellinen voima! Ensimmäisen kerranhan se nostatti saksalaisten itsetuntoa v. 1954 MM-kisoissa kun Saksa voitti finaalissa yllättäen ennakkosuosikin Unkarin. "Bernin ihme" on yksin Saksan sodanjälkeisen historian merkkitapahtumia. Tämänkin siis opin nyt vasta viime syksyn kurssilla :)

      Minulla on vielä kaikki Böllit ja Grassitkin lukematta! Mutta paljon siis jännittävää tulossa vielä tällä Saksan "matkallani"...

      Poista
  3. Minulla on pöyristyttävän huono tuntemus saksankielisestä kirjallisuudesta, koska tentin (huolimattomasti) sekä itse kirjallisuuden että kirjallisuuden historian kurssit... Nyt harmittaa, vaikka kyllähän se nopeutti opintoja vähäsen. Omilta ajoilta mieleen on jäänyt mamutaustainen nykykirjailija Wladimir Kaminer. Hänen kirjaansa Russendisko suositeltiin silloin aikoinaan, noloa kyllä en ole vieläkään siihen tutustunut. Se on suomennettukin, milläpä muulla nimellä kuin Ryssändisko. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on nyt se etu tässä, että ei tarvitse miettiä opinnoissa valmistumista, voin vain nautiskella itse lukemisesta :) Tuo Russendisko ei ole vielä osunut eteen, pistän muistiin!!

      Poista
  4. Onpa tosi mielenkiintoista! Minua kiinnostaisi myös opiskella Saksan lähihistoriaa. "Kolmannen valtakunnan" ajan historia tuli kyllä tehokkaasti käytyä opinnoissa läpi, mutta usein minua kiinnostaa sotien jälkeinen aika. Ne ideologiat, jotka kumpuavat osin traumasta. Saksalaiseen kirjallisuuteen olen yhä perehtynyt aivan liian vähän. Tämä kirjoituksesi on hyvä nosto siihenkin. Onnea opintoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Opiskeluintoa ainakin riittää, näin vanhemmalla iällä sitä vain nauttii kun pääsee koulunpenkille :) Saksan sodanjälkeinen historia on kyllä ollut ihan hämärän peitossa, olen jo nyt saanut paljon mielenkiintoista tietoa, joka selittää nykypäivän Saksaa ja sen poliittisia päätöksiä.

      Poista
  5. Hyvä näkökulma, Mari!
    Sitä ajattelee vain, että oma maa on käynyt läpi kovia aikoja, mutta on paljon muita, joilla on ollut yhtä pahoja ja pahempia koettelemuksia historiassaan, eivätkä ne ole edes historiaa. Meillä on sotien jälkeen ollut rauhallista ja menty koko ajan eteenpäin.
    Minulla nousee saksalaiskirjailijoista ensimmäisenä mieleen Günter Grass ja nuoremmista kirjailijoista Daniela Krien.
    Anna Funderin kirja alkoi kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Daniela Krieniltä olen lukenut yhden romaanin. Mutta kaikki saksalaisklassikot ovat vielä lukematta. Kova urakka edessä :)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj