Siirry pääsisältöön

Voidaanko puhua hetki Saksan historiasta?

 

Aloitin viime syksynä saksan opinnot yliopistossa, jossa luen pari kurssia lukukausittain työn ohessa. Opintoihin kuuluu myös kurssi, jolla käydään läpi Saksan historiaa ja kulttuuria. Tällä ensimmäisellä kurssilla painopiste on ollut DDR:n historiassa ja Saksojen yhdistymisen jälkeisessä murrosajassa. Olen oppinut paljon uutta ja ennen kaikkea olen ymmärtänyt, kuinka vähän loppujen lopuksi tiedänkään Saksan historiasta. Ja kyseessä on sentään Euroopan väkirikkain maa!

Olen nyt syksyn aikana katsonut useammankin dokumenttiohjelman saksalaisen  ARD:n mediateekistä ja lainannut kirjastosta Saksan historiaa käsitteleviä kirjoja. Kaksi todellista täysosumaakin sieltä löytyi. Nora Krugin Heimat on sarjakuvan keinoin kerrottu tarina Krugin perheen historiasta ja taustasta. Saksalainen Krug (s. 1977) muuttaa nuorena aikuisena Yhdysvaltoihin, jossa hän joutuu kerta toisensa jälkeen kommentoimaan toisen maailmansodan tapahtumia. Tämä siis aina sen jälkeen kun vastapuoli saa kuulla Krugin olevan Saksasta.

Päällimmäiseksi nousee sana "syyllisyys", Schuld. Sitähän Krugille ja hänen sukupolvelleen oli toitotettu lapsesta lähtien. Kuinka monen sukupolven sitä syyllisyyttä tulee lopulta tuntea? Krugin kertoma tarina avaa uusia näkymiä toisen maailmansodan tapahtumiin, saksalaiset kun ovat ymmärrettävästi pitäneet todella matalaa profiilia omista sotatraumoistaan. 

Ja siihen päälle sitten vielä toinen traumaattinen vaihe Saksan historiassa - DDR... Vaikka Saksan demokraattisen tasavallan loppumisesta on kulunut jo yli 30 vuotta, sen jäljet näkyvät yhä. "Henkinen muuri" seisoo vakaasti paikoillaan ja heittää varjonsa Saksan päälle vielä tänä päivänäkin. 

DDR:n jälkeensä jättämiä arpia on käsitelty aika paljon huumorin avulla, mistä hyvänä esimerkkinä mainittakoon klassikkoelokuva "Goodbye, Lenin" vuodelta 2003. ARD:n mediateekistä löysin myös uutisraportin siitä, kuinka Itä-Saksassa aikoinaan asuneita ja nykyisin dementiaa sairastavia ihmisiä aktivoidaan näyttämällä DDR:n ajan aikaisia käyttöesineitä ja elintarvikepakkauksia. Jos asiaan ei perehdy tämän tarkemmin voi helposti jäädä harhaluuloon, että kaikki onkin vain vuosien kultaamaa 'Ostalgiaa'.

Jos haluaa kuitenkin kurkistaa syvemmälle voin suositella Anna Funderin kirjaa "Stasiland". Kirjaa ei ole tietääkseni  käännetty suomeksi, mutta siitä on otettu uusia painoksia useilla muilla kielillä. Australialainen Funder opiskeli 90-luvulla Berliinissä ja kiinnostui tutkimaan juuri sitä DDR:n pimeintä puolta. Hän löysi ihmisiä, joita oli vainottu ja ihmisiä, jotka olivat olleet Stasin palveluksessa. Tästä kirjasta on tosiaan ostalgia kaukana... Ennen kaikkea kirja auttaa ymmärtämään miksi Itä-Saksa kummittelee edelleen niin monella tasolla. Ei sellaista hirmurakennelmaa hetkessä murskata.


Nyt kevätlukukauden alettua kurssiohjelmassa on vuorostaan saksan kielioppia ja kirjallisuutta. Pakko mainita nyt ainakin tämä ensimmäinen kurssilla käsittelemämme kirjailija Wolfgang Borchert, joka edustaa heti toisen maailmansodan jälkeen syntynyeenTrümmer- eli rauniokirjallisuuden lajia. Kuten Suomessa, myös Saksassa sodasta saapui kotiin suuret joukot nuoruutensa ja elämänuskonsa menettäneitä miehiä, yksi heistä Wolfgang Borchert. Hän on yksi saksalaisen kirjallisuuden klassikkoja, jota edelleenkin luetutetaan Saksan kouluissa. Meillä tietysti täysin tuntematon nimi, mutta ehkä kuitenkin tutustumisen arvoinen?

Ein Mann kommt nach Deutschland.

Er war lange weg, der Mann. Sehr lange. Vielleicht zu lange. Und er kommt ganz anders wieder als er wegging.

Kommentit

  1. Toivottavasti sitten kirjoitat blogiin noiden meille tuntemattomien klassikkojen kirjoista. Kiinnostaa kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Ehdottomasti yritän pistää tänne ainakin lyhyitä katsauksia niistä saksalaisklassikoista, joita luemme kevään aikana.

      Poista
  2. Kiinnostaa kyllä kuulla lisääkin saksalaisista, jotain on tuttua mutta aika paljon tuntemattomiakin...

    Kun Saksassa asuin 00-luvulla, jännä melko tarkkaankin ajoitettava muutos suhteessa kansallisiin symboleihin tuli itsekin huomattua jalkapallon MM-kisojen aikaan 2006: tuolloin katukuvaan alkoi yllättäen ilmestyä Saksan lippuja, ja asenne alkoikin kääntyä siihen suuntaan että ehkä se onkin ihan okei. Samoihin aikoihin asettui myös ensimmäiset omat havainnot komedioista, joissa voidaan viitata Hitleriin...
    Eli tuntui että ehkä se Schuld oli jo vähintäänkin siirtynyt taka-alalle eikä ollut enää kaikenpeittävänä asenteena.

    Lännen ja idän jännitteitä on tosiaan puitu jo nyt myös komedialla, mutta ehkä tuo antaa kuitenkin suuntaviivaa kuinka kauan näissä historiallisen perinnön puinneissa helposti menee...

    Borchert on minulle nimenä tuttu, on jäänyt lukematta mutta sille tavattoman pitkälle "joskus pitäisi lukea"-listalle olen joskus nostanut (ja yksi tuttu mainitsi tehneen aikoinaan...gradunsa? tai jonkun muun oppityön Borchertista, eli ei _ihan_ tuntematon, vaikka mm. Böll ja Grass ovat kyllä nousseet tunnetummiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jalkapallolla on kyllä ihmeellinen voima! Ensimmäisen kerranhan se nostatti saksalaisten itsetuntoa v. 1954 MM-kisoissa kun Saksa voitti finaalissa yllättäen ennakkosuosikin Unkarin. "Bernin ihme" on yksin Saksan sodanjälkeisen historian merkkitapahtumia. Tämänkin siis opin nyt vasta viime syksyn kurssilla :)

      Minulla on vielä kaikki Böllit ja Grassitkin lukematta! Mutta paljon siis jännittävää tulossa vielä tällä Saksan "matkallani"...

      Poista
  3. Minulla on pöyristyttävän huono tuntemus saksankielisestä kirjallisuudesta, koska tentin (huolimattomasti) sekä itse kirjallisuuden että kirjallisuuden historian kurssit... Nyt harmittaa, vaikka kyllähän se nopeutti opintoja vähäsen. Omilta ajoilta mieleen on jäänyt mamutaustainen nykykirjailija Wladimir Kaminer. Hänen kirjaansa Russendisko suositeltiin silloin aikoinaan, noloa kyllä en ole vieläkään siihen tutustunut. Se on suomennettukin, milläpä muulla nimellä kuin Ryssändisko. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on nyt se etu tässä, että ei tarvitse miettiä opinnoissa valmistumista, voin vain nautiskella itse lukemisesta :) Tuo Russendisko ei ole vielä osunut eteen, pistän muistiin!!

      Poista
  4. Onpa tosi mielenkiintoista! Minua kiinnostaisi myös opiskella Saksan lähihistoriaa. "Kolmannen valtakunnan" ajan historia tuli kyllä tehokkaasti käytyä opinnoissa läpi, mutta usein minua kiinnostaa sotien jälkeinen aika. Ne ideologiat, jotka kumpuavat osin traumasta. Saksalaiseen kirjallisuuteen olen yhä perehtynyt aivan liian vähän. Tämä kirjoituksesi on hyvä nosto siihenkin. Onnea opintoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Opiskeluintoa ainakin riittää, näin vanhemmalla iällä sitä vain nauttii kun pääsee koulunpenkille :) Saksan sodanjälkeinen historia on kyllä ollut ihan hämärän peitossa, olen jo nyt saanut paljon mielenkiintoista tietoa, joka selittää nykypäivän Saksaa ja sen poliittisia päätöksiä.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mitä jää mieleen kirjavuodesta 2022

  Kirjavuosi 2022 oli minulle suosiollinen, vaikka en ihan huippumääriin yltänytkään. Kirjoja tuli luettua yhteensä 67 ja sivumäärätavoitteestani (20 000 sivua) jäi uupumaan vain 23 sivua. Ehkä lukaisen ne puuttuvat sivut vielä tässä vuoden viimeisen illan aikana... Olen myös ollut lukemaani tyytyväinen, vain yksi kirja on saanut arvosanan 2, ja melkein puolet kirjoista on yltänyt neloseen ja vitoseen. Suurin osa lukemastani oli kaunokirjallisuutta, vain neljäsosa menee tietokirjojen luokkaan. Olen lukenut lähinnä romaaneja, mutta elämäkertoja oli peräti 11 kappaletta. Maaottelussa Suomi johtaa Ruotsia (27-22), lisäksi olen lukenut kirjoja kymmenestä muusta maasta. Lukemani kirjailijat ovat pääosin naisia (80%), kirjat perinteisiä paperikirjoja (97%) ja useimmiten kirjastosta lainattu (78%). Mutta mitkä näistä kaikista 67 kirjasta jäivät sitten mieleeni? Vuoden Wow-elämys oli Laura Lindstedtin Oneiron. Luin sen tapani mukaan jälkijunassa, epäröin että tykkäänköhän siitä edes. Mutta onh

Eve Hietamies: Hammaskeiju (2017)

Onko tämä nyt onnistuneen loman merkki kun lomakirjapinosta häviää opuksia kirja per päivä? Olen tosin onnistunut keräämään kasaan helposti ja nopeasti luettavia kirjoja, kuten nyt tämän Eve Hietamiehen Hammaskeijun. Hietamies on kirjoittanut runsaat 400 sivua aika kevyellä otteella ja paljon olisi ollut tiivistettävää mutta toisaalta, kirjan höpöttelevä tyyli tekee siitä täydellisen lomakirjan. En usein lue ns. viihdekirjoja koska ne ovat niin ennalta-arvattavissa ilman mitään yllätyksiä mutta oma ehdoton paikkansa niillekin löytyy tässä kirjojen universumissa. Hietamiehen kirjasarjan kolmannessa osassa yksinhuoltaja Antti Pasanen on saanut pidettyä poikansa Paavon hengissä peräti ekaluokkalaiseksi asti vaikka Paavo onkin harvinaisen onnettomuusaltis seitsenvuotias. Koulun aloitus on tuskaa ja Antin on vaikea saada työaikansa sovitettua koulun ja iltapäiväkerhon aikoihin. Lisäksi Antti yksinhuoltajaisänä potee - mielestäni aivan turhaan - alemmuuskompleksia mutta tähänhän k

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York