Siirry pääsisältöön

Voidaanko puhua hetki Saksan historiasta?

 

Aloitin viime syksynä saksan opinnot yliopistossa, jossa luen pari kurssia lukukausittain työn ohessa. Opintoihin kuuluu myös kurssi, jolla käydään läpi Saksan historiaa ja kulttuuria. Tällä ensimmäisellä kurssilla painopiste on ollut DDR:n historiassa ja Saksojen yhdistymisen jälkeisessä murrosajassa. Olen oppinut paljon uutta ja ennen kaikkea olen ymmärtänyt, kuinka vähän loppujen lopuksi tiedänkään Saksan historiasta. Ja kyseessä on sentään Euroopan väkirikkain maa!

Olen nyt syksyn aikana katsonut useammankin dokumenttiohjelman saksalaisen  ARD:n mediateekistä ja lainannut kirjastosta Saksan historiaa käsitteleviä kirjoja. Kaksi todellista täysosumaakin sieltä löytyi. Nora Krugin Heimat on sarjakuvan keinoin kerrottu tarina Krugin perheen historiasta ja taustasta. Saksalainen Krug (s. 1977) muuttaa nuorena aikuisena Yhdysvaltoihin, jossa hän joutuu kerta toisensa jälkeen kommentoimaan toisen maailmansodan tapahtumia. Tämä siis aina sen jälkeen kun vastapuoli saa kuulla Krugin olevan Saksasta.

Päällimmäiseksi nousee sana "syyllisyys", Schuld. Sitähän Krugille ja hänen sukupolvelleen oli toitotettu lapsesta lähtien. Kuinka monen sukupolven sitä syyllisyyttä tulee lopulta tuntea? Krugin kertoma tarina avaa uusia näkymiä toisen maailmansodan tapahtumiin, saksalaiset kun ovat ymmärrettävästi pitäneet todella matalaa profiilia omista sotatraumoistaan. 

Ja siihen päälle sitten vielä toinen traumaattinen vaihe Saksan historiassa - DDR... Vaikka Saksan demokraattisen tasavallan loppumisesta on kulunut jo yli 30 vuotta, sen jäljet näkyvät yhä. "Henkinen muuri" seisoo vakaasti paikoillaan ja heittää varjonsa Saksan päälle vielä tänä päivänäkin. 

DDR:n jälkeensä jättämiä arpia on käsitelty aika paljon huumorin avulla, mistä hyvänä esimerkkinä mainittakoon klassikkoelokuva "Goodbye, Lenin" vuodelta 2003. ARD:n mediateekistä löysin myös uutisraportin siitä, kuinka Itä-Saksassa aikoinaan asuneita ja nykyisin dementiaa sairastavia ihmisiä aktivoidaan näyttämällä DDR:n ajan aikaisia käyttöesineitä ja elintarvikepakkauksia. Jos asiaan ei perehdy tämän tarkemmin voi helposti jäädä harhaluuloon, että kaikki onkin vain vuosien kultaamaa 'Ostalgiaa'.

Jos haluaa kuitenkin kurkistaa syvemmälle voin suositella Anna Funderin kirjaa "Stasiland". Kirjaa ei ole tietääkseni  käännetty suomeksi, mutta siitä on otettu uusia painoksia useilla muilla kielillä. Australialainen Funder opiskeli 90-luvulla Berliinissä ja kiinnostui tutkimaan juuri sitä DDR:n pimeintä puolta. Hän löysi ihmisiä, joita oli vainottu ja ihmisiä, jotka olivat olleet Stasin palveluksessa. Tästä kirjasta on tosiaan ostalgia kaukana... Ennen kaikkea kirja auttaa ymmärtämään miksi Itä-Saksa kummittelee edelleen niin monella tasolla. Ei sellaista hirmurakennelmaa hetkessä murskata.


Nyt kevätlukukauden alettua kurssiohjelmassa on vuorostaan saksan kielioppia ja kirjallisuutta. Pakko mainita nyt ainakin tämä ensimmäinen kurssilla käsittelemämme kirjailija Wolfgang Borchert, joka edustaa heti toisen maailmansodan jälkeen syntynyeenTrümmer- eli rauniokirjallisuuden lajia. Kuten Suomessa, myös Saksassa sodasta saapui kotiin suuret joukot nuoruutensa ja elämänuskonsa menettäneitä miehiä, yksi heistä Wolfgang Borchert. Hän on yksi saksalaisen kirjallisuuden klassikkoja, jota edelleenkin luetutetaan Saksan kouluissa. Meillä tietysti täysin tuntematon nimi, mutta ehkä kuitenkin tutustumisen arvoinen?

Ein Mann kommt nach Deutschland.

Er war lange weg, der Mann. Sehr lange. Vielleicht zu lange. Und er kommt ganz anders wieder als er wegging.

Kommentit

  1. Toivottavasti sitten kirjoitat blogiin noiden meille tuntemattomien klassikkojen kirjoista. Kiinnostaa kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Ehdottomasti yritän pistää tänne ainakin lyhyitä katsauksia niistä saksalaisklassikoista, joita luemme kevään aikana.

      Poista
  2. Kiinnostaa kyllä kuulla lisääkin saksalaisista, jotain on tuttua mutta aika paljon tuntemattomiakin...

    Kun Saksassa asuin 00-luvulla, jännä melko tarkkaankin ajoitettava muutos suhteessa kansallisiin symboleihin tuli itsekin huomattua jalkapallon MM-kisojen aikaan 2006: tuolloin katukuvaan alkoi yllättäen ilmestyä Saksan lippuja, ja asenne alkoikin kääntyä siihen suuntaan että ehkä se onkin ihan okei. Samoihin aikoihin asettui myös ensimmäiset omat havainnot komedioista, joissa voidaan viitata Hitleriin...
    Eli tuntui että ehkä se Schuld oli jo vähintäänkin siirtynyt taka-alalle eikä ollut enää kaikenpeittävänä asenteena.

    Lännen ja idän jännitteitä on tosiaan puitu jo nyt myös komedialla, mutta ehkä tuo antaa kuitenkin suuntaviivaa kuinka kauan näissä historiallisen perinnön puinneissa helposti menee...

    Borchert on minulle nimenä tuttu, on jäänyt lukematta mutta sille tavattoman pitkälle "joskus pitäisi lukea"-listalle olen joskus nostanut (ja yksi tuttu mainitsi tehneen aikoinaan...gradunsa? tai jonkun muun oppityön Borchertista, eli ei _ihan_ tuntematon, vaikka mm. Böll ja Grass ovat kyllä nousseet tunnetummiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jalkapallolla on kyllä ihmeellinen voima! Ensimmäisen kerranhan se nostatti saksalaisten itsetuntoa v. 1954 MM-kisoissa kun Saksa voitti finaalissa yllättäen ennakkosuosikin Unkarin. "Bernin ihme" on yksin Saksan sodanjälkeisen historian merkkitapahtumia. Tämänkin siis opin nyt vasta viime syksyn kurssilla :)

      Minulla on vielä kaikki Böllit ja Grassitkin lukematta! Mutta paljon siis jännittävää tulossa vielä tällä Saksan "matkallani"...

      Poista
  3. Minulla on pöyristyttävän huono tuntemus saksankielisestä kirjallisuudesta, koska tentin (huolimattomasti) sekä itse kirjallisuuden että kirjallisuuden historian kurssit... Nyt harmittaa, vaikka kyllähän se nopeutti opintoja vähäsen. Omilta ajoilta mieleen on jäänyt mamutaustainen nykykirjailija Wladimir Kaminer. Hänen kirjaansa Russendisko suositeltiin silloin aikoinaan, noloa kyllä en ole vieläkään siihen tutustunut. Se on suomennettukin, milläpä muulla nimellä kuin Ryssändisko. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on nyt se etu tässä, että ei tarvitse miettiä opinnoissa valmistumista, voin vain nautiskella itse lukemisesta :) Tuo Russendisko ei ole vielä osunut eteen, pistän muistiin!!

      Poista
  4. Onpa tosi mielenkiintoista! Minua kiinnostaisi myös opiskella Saksan lähihistoriaa. "Kolmannen valtakunnan" ajan historia tuli kyllä tehokkaasti käytyä opinnoissa läpi, mutta usein minua kiinnostaa sotien jälkeinen aika. Ne ideologiat, jotka kumpuavat osin traumasta. Saksalaiseen kirjallisuuteen olen yhä perehtynyt aivan liian vähän. Tämä kirjoituksesi on hyvä nosto siihenkin. Onnea opintoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Opiskeluintoa ainakin riittää, näin vanhemmalla iällä sitä vain nauttii kun pääsee koulunpenkille :) Saksan sodanjälkeinen historia on kyllä ollut ihan hämärän peitossa, olen jo nyt saanut paljon mielenkiintoista tietoa, joka selittää nykypäivän Saksaa ja sen poliittisia päätöksiä.

      Poista
  5. Hyvä näkökulma, Mari!
    Sitä ajattelee vain, että oma maa on käynyt läpi kovia aikoja, mutta on paljon muita, joilla on ollut yhtä pahoja ja pahempia koettelemuksia historiassaan, eivätkä ne ole edes historiaa. Meillä on sotien jälkeen ollut rauhallista ja menty koko ajan eteenpäin.
    Minulla nousee saksalaiskirjailijoista ensimmäisenä mieleen Günter Grass ja nuoremmista kirjailijoista Daniela Krien.
    Anna Funderin kirja alkoi kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Daniela Krieniltä olen lukenut yhden romaanin. Mutta kaikki saksalaisklassikot ovat vielä lukematta. Kova urakka edessä :)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Äänikirjakävelyllä et koskaan kävele yksin

  Viikonloppuna meitä täällä Tukholmassa hemmoteltiin hienolla aurinkoisella säällä, joten pääsin taas tarpomaan tuonne metsäpolulleni. Onneksi on nastat alla! Puolisokin olisi innostunut tulemaan seuraksi mistä seurasi dilemma. Nämä viikonlopun pidemmät kävelylenkit ovat nimittäin äänikirjakuuntelemiseni primetime-aikaa. Tällä kertaa ongelma ratkesi sillä, että nastakengätön puoliso teki oman lyhyemmän ja jäättömän kävelylenkin. Äänikirjojen suhteen olen muuten todellakin fiiliskuuntelija. Jotkut äänikirjat roikkuvat mukana kuukausikaupalla kun välillä kyllästyn ja sitten taas innostun. Sellainen tapaus on mm. Katri Helenan elämäkerta, jonka aloitin jo syksyllä, mutta jossa olen päässyt vasta puoliväliin. Katri Helena lukee itse tarinansa ja se on isoina paloina välillä vähän liiankin intensiivistä kerrontaa.  Sama kokemus tuli myös näyttelijä Martti Suosalon elämäkerran kanssa. Suosalon kanssa viipyilin tuolla kotimetsissä melkein puoli vuotta, käytiin mustikassakin yhdessä. Lopulta

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen

Ystävänpäivä kuolleiden runoilijoiden seurassa

  Miten ystävyys alkaa? Se voi alkaa esimerkiksi kirjeellä, jonka lähetät lupaavalle nuorelle runoilijalle luettuasi tämän esikoiskokoelman. Olet ehkä itsekin runoilija. Ja pian huomaatte, että teillä on vahva yhdistävä tekijä. Olette kumpikin paenneet asuinmaastanne, sillä sinne jääminen oli hengenvaarallista. Mutta kotimaanne  - äidinkielenne, tunnekielenne - kannoitte mukananne uusille asuinsijoillenne. Ja tämän kokemuksen jaatte nyt ennen kaikkea runouden kautta. Lisäksi teitä yhdistää vaiettu salaisuus... ** Leonie (Nelly) Sachs syntyi 1891 Berliinissä juutalaisen tehtailijaperheen ainoaksi lapseksi. Hän julkaisi ensimmäisen proosatekstinsä 1921 ja myöhemmin runoja berliiniläisessä sanomalehdessä. Sachs itse tosin sanoi varsinaisen uransa alkaneen vasta 1947 kokoelmalla 'In den Wohnungen des Todes' (Kuoleman asunnot, suomennos Aila Meriluoto) eikä hän ylipäänsä halunnut elämäkerrassaan edes mainittavan ennen vuotta 1940 ilmestyneitä teoksiaan. Sachsin elämä ja tuotanto ja

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi