Siirry pääsisältöön

Mitä jää mieleen kirjavuodesta 2022

 


Kirjavuosi 2022 oli minulle suosiollinen, vaikka en ihan huippumääriin yltänytkään. Kirjoja tuli luettua yhteensä 67 ja sivumäärätavoitteestani (20 000 sivua) jäi uupumaan vain 23 sivua. Ehkä lukaisen ne puuttuvat sivut vielä tässä vuoden viimeisen illan aikana...

Olen myös ollut lukemaani tyytyväinen, vain yksi kirja on saanut arvosanan 2, ja melkein puolet kirjoista on yltänyt neloseen ja vitoseen. Suurin osa lukemastani oli kaunokirjallisuutta, vain neljäsosa menee tietokirjojen luokkaan. Olen lukenut lähinnä romaaneja, mutta elämäkertoja oli peräti 11 kappaletta.

Maaottelussa Suomi johtaa Ruotsia (27-22), lisäksi olen lukenut kirjoja kymmenestä muusta maasta. Lukemani kirjailijat ovat pääosin naisia (80%), kirjat perinteisiä paperikirjoja (97%) ja useimmiten kirjastosta lainattu (78%).

Mutta mitkä näistä kaikista 67 kirjasta jäivät sitten mieleeni?

Vuoden Wow-elämys oli Laura Lindstedtin Oneiron. Luin sen tapani mukaan jälkijunassa, epäröin että tykkäänköhän siitä edes. Mutta onhan se sentään Finlandia-voittaja ja siitä oli puhuttu niin paljon, joten täytyy se kai lukea... luin kirjan lopulta suuren ihastuksen ja hämmmästyksen vallassa. Tällaista kerrontaa en ollut aikaisemmin kohdannut!

Vuoden Innoittaja on Bernardine Evaristo kirjallaan Manifesto. Evaristo oli vilahtanut muutaman kerran BBC Worldin ohjelmissa haastateltavana ja olin jo todennut, että tämä nainen tuntuu hyvin älykkäältä ja sanavalmiilta. Kirja osui kohdalleni aivan sattumalta ja sen luettuani päätin, että mitä tahansa Evaristo kirjoittaakin, minä luen!

Vuoden Seuramies on Martti Suosalo! Johanna Venhon miehestä kirjoittama elämäkerta pyöri luureissani lähemmäs 20 tuntia, yhdessä käytiin mustikkametsässä ja käveltiin näitä meidän metsäpolkuja. Suosalo luki itse oman tarinansa ja nyt kun kirja on kuunneltu loppuun on vähän haikea mieli. Kenen kanssa nyt käyn kävelyillä... ehkäpä aloitan kirjan kuuntelemisen alusta uudestaan?

Vuoden Pettymys oli ehdottomasti Paul Austerin "Illuusioiden kirja", jonka ostin kirppikseltä sen ajatuksen varjolla, että "minähän pidin aikoinaan Austerin kirjoista". No, en näköjään pidä enää, tämä kirja ärsytti kaikessa akateemisuudessaan ja itsetietoisuudessaan.

Vuoden Symppis on Kirsi Kunnas! Leena Kirstinän kirja "Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa" kertoo tietysti kirjailijan elämäntarinan, mutta on myös syväsukellus suomalaiseen kulttuurihistoriaan. 

Vuoden Ihanin kirja oli Mia Kankimäen "Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin". Kuinka voi joku kirjoittaa niin hurmaavan avoimesti omasta elämästään ilman, että lukija joutuu vääntelehtimään vaivautuneena? Kankimäki tekee lukijasta kaverin, jolla on itsestäänselvä paikka tarinassa. Yhdessä kierrettiin pitkin Kiotoa ja ihmeteltiin outoa maata. Ei minun tämän kirjan jälkeen edes tarvitse lähteä Kiotoon, olen jo ollut siellä!

Vuoden Silmät avaava lukukokemus on Lea Ypin "Free - Coming of Age at the End of History". Ypi eli lapsuutensa suljetussa Albaniassa ja oli kaikin puolin esimerkillinen pioneeri. Ypin elämä mullistui kun Albania vapautui, sillä yhtäkkiä kaikki totuudet osoittautuivat valheiksi. Albania on jäänyt median huomion ulkopuolelle enkä minäkään ole osannut kysellä tai ihmetellä. Nolottaa, että vasta nyt luen maan historiasta, tämähän olisi pitänyt jo tietää! 

Vuoden Parhaaksi kirjaksi nousee saksalaisen Jenny Erpenbeckin "Mennä, meni, mennyt" vuodelta 2015. Koska opiskelen parhaillaan sivutoimisesti yliopistossa germanistiikkaa, saksalaiset kirjailijat ovat erityisesti tutkaluotaimellani. Erpenbeckin kirjaa olen nähnyt kehuttavan suomalaisblogeissakin ja niihin kehuihin yhdyn minäkin. Kirja on taitavasti kudottu tarina, jossa yhdistyvät Itä-Saksan luhistuminen ja afrikkalaispakolaisten pyrkimys päästä uuden elämän alkuun. Erpenbeck ei sorru stereotypioihin tai jo moneen kertaan toisteltuihin ajatuskulkuihin vaan haastaa lukijan näkemään pakolaisen aseman aivan uusin silmin. Erpenbeckissä on selvää Nobel-ainesta ja tulen lukemaan häneltä enemmänkin. Tänä vuonna ilmestynyt romaani "Kairos" on jo hyllyssäni odottamassa, optimistisesti olen hankkinut sen alkukielisenä versiona. Wünscht mir Glück!!

**

Jännittäviä kirjaseikkailuja vuodelle 2023!!



Kommentit

  1. Kaikkea kivaa sinullakin! :) Erpenbeckin kirja on henkisellä lukulistallani.

    VastaaPoista
  2. Kiva postaus. Monia tuttuja kirjoja tässä on. Minullakin on Erpenbeck lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi Erpenbeckiin tutustumista!

      Poista
  3. Jännittäviä kirjaseikkailuja myöskin sinulle ja lukuiloa vuodelle 2023 💜

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mai! Hauskaa kirjavuotta myös sinulle!!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...