Siirry pääsisältöön

Berliini-nostalgiaa (Meri Valkama: Sinun, Margot)



Sopiiko, että puhutaan hetki minusta ja Berliinistä? Tämä kaupunki on välkkynyt haaveissani koko pandemian ajan kun olen terästänyt saksan keskustelutaitojani, ensin netistä löytyneiden opettajien avulla ja nyttemmin yliopiston kurssilla. Ideana olisi testata uusi Tukholman ja Berliinin välinen yöjunayhteys ja perille päästyäni voisin sitten huudahtaa sujuvalla saksallani "Guten Morgen, Berlin - endlich bin ich hier!".

Opiskelin saksaa jo yläasteella ja lukiossa ja ne kielioppitiedot istuvat ihme kyllä edelleen lujasti päässä. Mutta puhumaan en silloin oppinut enkä oikein keksinyt missä kieltä ylipäänsä käyttäisin. Saksa tuntui erittäin kaukaiselta.

Sen sijaan tunsin vetoa Italiaan ja Ranskaan ja näiden kielien opiskeluun panostin sitäkin enemmän. Matkustin paljon Italiassa, sekä kielikursseilla että vapaaehtoistyössä. Ranskassa kävin myös usein ja opiskelin kieltä yhden lukukauden paikallisessa yliopistossa. Mutta jotenkin nämä rakkauteni kohdemaat jäivät kylmäkiskoisiksi ja tunsin olevani aina lähinnä vain turisti. 

Noin 15 vuotta sitten lähdin vihdoin käymään Berliinissä - ja mitä tapahtuikaan! Olematon koulusaksani toimi loistavasti, ihmiset eivät vaihtaneet englantiin vaan jaksoivat turista kanssani. Herranen aika, minähän olinkin eine Berlinerin!!

Samoihin aikoihin muutimme tähän nykyiseen kotiimme ja saimme naapuriksi 80-vuotiaan leskirouvan, jonka kanssa ystävystyin. Hän oli muuttanut Ruotsiin 50-luvulla Saksasta ja viettänyt lapsuutensa Berliinissä. Yhtäkkiä historian pölyiset sivut muuttuivat eläväksi elämäksi! Ystäväni kertoi lapsuudestaan Hitlerin ajan Saksassa ja paostaan venäläisten tullessa Berliiniin. Kovin usein hän ei noihin kipeisiin aikoihin kuitenkaan palannut, enemmän puhuimme elämästä täällä Ruotsissa.

Meri Valkama vietti lapsuudessaan muutaman vuoden Itä-Berliinissä isänsä työn vuoksi ja tuosta ajasta on itänyt aihe hänen esikoisromaaniinsa "Sinun, Margot". Kirja oli tietysti luettava Berliini-teemansa vuoksi ja metsästin sitä täältä eri kirjastoista. Kirja on näemmä kovin suosittu myös ruotsinsuomalaisten lukijoiden keskuudessa.

Meille Berliini-nostalgiasta kärsiville kirja on tietysti mitä parhainta lääkettä. Päähenkilö Vilja kuljettaa meitä pitkin kaupunkia, tuttuja näkymiä vilahtaa joka puolella. Kirja on varmasti myös mielenkiintoista luettavaa DDR:än historiasta kiinnostuneille - Valkama ottaa esille myös Saksojen yhdistymisen jälkeisen trauman, kuinka Itä-Saksan kadottua sen entiset asukkaat tunsivat jääneensä tyhjän päälle ja vaille mitään arvoa.

Luin kirjan nopeasti, tarina koukutti ja hienot ympäristön kuvaukset hivelivät mieltä. Jotkut juonenkäänteet olivat mielestäni ehkä paikoin liian hyviä sattumia ja henkilöhahmoihin olisin toivonut enemmän syvyyttä. Varsinkin Markuksen ja Luisen suhdetta olisi pitänyt avata  enemmän, nyt he jäivät henkilöinä etäisiksi ja juonen kantava rakkaustarina mielestäni hiukan epäuskottavaksi. Mutta kirja on ehdottomasti lukemisen väärtti, lukuromaani parhaasta päästä! 

**
Meri Valkama: Sinun, Margot
WSOY 2021

Kommentit

  1. Tämä kirja odottelee vielä pinossa, onneksi on oma. Minua ennen kaikkea kiehtoo tuo DDR:n osuus, gradunikin sivusi sitä hieman. Olen saksanopena aina iloinen, kun joku innostuu kielestä ja kulttuurista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä olisi tosiaan pitänyt olla omassa hyllyssä, ensin piti odottaa ja sitten lukea pikana, kun uudet lukijat jo odottelivat.

      DDR:ään sijoittuvia kirjoja olen lukenut aina kun on löytynyt, lähinnä ovat olleet saksalaiskirjailijoiden kirjoittamia. Niihin verrattuna tämä suomalainen näkökulma oli kieltämättä vähän romantisoitu :)

      Poista
  2. Nyt kun mainitsit tuon Markuksen ja Louisen suhteen, aloin itsekin kaivata siihen enemmän syvyyttä. Mutta johtuukohan se kuitenkin enemmän siitä, etten malttanut laskea kirjaa kädestä, olisin kaivannut uppoutumista vielä enemmän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni loppukohtaus vähän lässähti, koska Louise oli jäänyt niin etäiseksi. Tuli mieleen, että olisiko kirjan pitänyt itse asiassa alkaa vasta siitä loppukohtauksesta - tai sitten tulossa on jatkoa? Viljan ja Louisen uudesta suhteesta olisi jännittävä lukea!

      Poista
  3. Itäberliiniläisiä pidettiin huonompiarvoisina, ja kyllähän edelleenkin Berliinin itäpuoli eroaa lännestä . Rakennukset ovat huonokuntoisempia ja jotkut alueet ovat slummimaisia. Mutta onhan Angela Merkel, arvostettu ja rakastettu, hyvin maataan johtanut "Mutti", Itä-Saksan puolelta. :)
    Kirjan rakkaustarina on tosiaan kerrottu jotenkin kliseisesti (ainainen myskin tuoksu). Ehkä olisi ollut parempi, jos 80-luvun osuus olisi ollut kokonaan lapsen, Viljan, näkökulmasta eikä kaikkinäkevän kertojan kuvaamana. Silloin ei olisi edes odottanut mitään eroottisia kohtauksia. Nyt aikuinen Vilja ikään kuin rekonstruoi lapsuuden tapahtumia kirjeiden kautta eikä se ole helppoa, koska hän itse on osallinen ja välikappale kolmiodraamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä rakkaustarinassa oli vähän sellaisia harlekiini-sarjan tyylisiä kliseitä, vartalot painautuivat kiinni ja katseet kohtasivat mutta ei se tuntunut todelliselta. Myös Viljan oma rakkaussuhde jäi vähän etäiseksi, mutta se oli ehkä tarkoituskin. Siinä oli kuitenkin enemmän jännitettä ja "aidon" rakkauden tuntua. Hieno asetelma joka tapauksessa, pidin tästä lapsi-äiti-symboliikasta, joka tuli esille monella tasolla.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...