Siirry pääsisältöön

#joenpelto100: Elämän kirjailijat in memoriam


Kun Laila oli eroamassa ja muuttanut yksin Tuusulan Rantatielle, hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Voimat olivat loppuneet kesken ja tyttäretkin olivat ulkomailla. Silloin apuun tuli Eeva Joenpelto, joka kesken muuton laittoi voipuneen Lailan järjestykseen. Hän julisti ystävälleen: ”Masentua ei saa, vaikeudet on voitettava ja ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy”. Lailaan tämä lääkitys tehosi. Uusi koti alkoi tuntua omalta ja omanarvontunne palasi.

(Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, WSOY 2015)

 

Olen 70-luvun lapsi, jonka äiti luki samoja kirjoja kuin muutkin 70-luvun äidit: Utriota, Hietamiestä ja Joenpeltoa. Kirjat tulivat kirjakerhon kautta ja kumma kyllä, vaikka äitini vuosien varrella tyhjensi kirjahyllyään useastikin, juuri nämä kirjat säilyivät hyllyssä viimeiseen asti. Kun selailen niitä, nenääni hiipii piipun tuoksu. Piippua polttanut isäni kuoli jo 1983, mutta nämä kirjat ovat onnistuneet säilömään lapsuuteni tärkeän tuoksumuiston.

Tarkoitukseni oli lukea täksi Joenpellon juhlapäiväksi yksi äitini kirjahyllystä perimäni joenpelto, mutta juuri ilmestynyt Kaari Utrion elämäkerta veti syövereihinsä ja aika loppui kesken. Luin kuitenkin jo muutama vuosi sitten Helena Ruuskan kirjoittaman Eeva Joenpellon elämäkerran ja aivan kuten nyt lukiessani Anna-Liisa Haavikon Kaari-kirjaa, siirryin sitäkin lukiessani mielessäni lapsuuteni 70-luvulle. Nämä voimanaiset hallitsivat sekä äitiemme kirjahyllyissä että lehtien sivuilla. Joenpelto oli nimi, joka tunkeutui väkisin myös lapsen tietoisuuteen. Toinen sellainen nimi oli Kekkonen.

Joenpelto osasi draaman lait, sekä tuotannossaan että elämässään. Hän ei pelännyt vaan esimerkiksi rakennutti ison talon yksin. Ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy... kuten Joenpelto rohkaisi kirjailijaystäväänsä Laila Hietamiestä. Mutta Joenpellon elämään sisältyi myös surua, josta hän ei kuitenkaan kylillä huudellut. Ruuskan elämäkertaa lukiessani mieleeni hahmottui kuva naisesta, jonka ryhti piteni sitä komeammaksi mitä enemmän koettelemukset häntä riepoivat.

Olen nyt aloittanut Joenpellon Lohja-sarjan ensimmäisen osan lukemisen, sen äitini kirjahyllystä perimäni kirjan. Länsiuusimaalainen Joenpelto kuvaa kirjassa kotiseutuaan ja sen ihmisiä, muhevaa murretta myöten. Kirjaa on nautinto lukea, vaikkakin hidasta se lukeminen on sillä Joenpelto kuvaa kaiken niin tarkkasilmäisesti, luontoa ja mielenliikkeitä myöten.

Niinpä tänä juhlapäivänä, Eeva Joenpellon satavuotispäivänä, luen taas muutaman sivun viipyillen kirjailijan luomassa valtakunnassa ja muistelen kaikkia niitä 70-luvun voimanaisia, jotka minunkin ajatusmaailmaani ovat niin kovasti vaikuttaneet. Yksi heistä on sitä paitsi juuri poistunut keskuudestamme, joten tervehdys sinne pilven reunalle, Eeva ja Laila! Kiitos kaikista tarinoistanne, niissä riittää totisesti lukemisen nautintoa myös 2020-luvun lukijalle.


**

Postaukseni on mukana Tuijata-kirjablogin "Eeva Joenpelto 100" -lukuhaasteessa.

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Elegia19/6/21 09:57

    Apua, unohdin kokonaan tämän haasteen vaikka muistelisin siihen kyllä ilmottautuneeni :D Oli tarkoitus aloittaa Joenpellon Lohja-sarja, kun minulla on sitä peräti kolme osaa jo hyllyssäni. Ostin ne joskus kirpparilta suomireissulla ja toin tänne lukeakseni ne "pikimmiten", kröhm.

    Joenpellolta olen lukenut vain yhden romaanin aiemmin, Hirvisaarelta luin sitä Imatra-sarjaa (en ole lukenut kokonaan).

    VastaaPoista
  2. Marjatta Mentula14/7/21 06:46

    Joenpellolta luin aina kaiken, mitä ilmestyi, Utriolta vain tietokirjoja naisista ja Hietamieheltä en mitään. Tämä johtui paljolti varmaan siitä väheksyvästä asenteesta, mikä kriitikoilla oli romanttisiin historiallisiin romaaneihin. Minäkin joka olin pitänyt Mika Waltarin kirjoista ja Sergeanne Golonin Angelika-sarjan romaaneista, luulin etten pitäisi Utrion ja Hietamiehen vastaavanlaisista teoksista, joihin molemmat olivat tehneet ison taustatyön.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...
14 kommenttia
Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...
2 kommenttia
Lue lisää

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...
5 kommenttia
Lue lisää

Vihdoinkin Berliinissä!

  Jostain syystä olen kovasti tykästynyt Berliiniin. Se ei ole mikään kovin kaunis kaupunki, jos vertaa muihin maailman suuriin turistikaupunkeihin, mutta Berliinin rosoisen ulkokuoren alta löytyy elämää nähnyt, hiukan väsähtänyt vanhus, joka kuitenkin elää täysillä tätä päivää. Ja Berliinillä on tarjota jokaiselle jotakin: lentokoneessa meitä oli sekalaisia seurueita - lapsiperheitä, vastarakastuneita pariskuntia, teknoklubiharrastajia. Ja sitten minä, jonka tarkoituksena oli koluta kaupungin museoita ja kulttuurikohteita niin paljon kuin neljään vuorokauteen niitä mahtuu. Ja sain todellakin palata kotiin tyytyväisenä - askelmittariin kertyi 45 kilometriä! Paljon ehdin nähdä, mutta samalla listaan löytyi uusia kohteita, jotka täytyy tulla katsomaan. Ich bin noch nicht fertig mit dir, Berlin! Tässä muutama kohokohta: 1. Jüdisches Museum - tämä on todennäköisesti yksi hienoimpia museoita, joissa olen koskaan käynyt! Paikka on enemmänkin muistomerkki ja sitä rakennettaessa ei ole ed...
10 kommenttia
Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...
20 kommenttia
Lue lisää