Siirry pääsisältöön

#joenpelto100: Elämän kirjailijat in memoriam


Kun Laila oli eroamassa ja muuttanut yksin Tuusulan Rantatielle, hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Voimat olivat loppuneet kesken ja tyttäretkin olivat ulkomailla. Silloin apuun tuli Eeva Joenpelto, joka kesken muuton laittoi voipuneen Lailan järjestykseen. Hän julisti ystävälleen: ”Masentua ei saa, vaikeudet on voitettava ja ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy”. Lailaan tämä lääkitys tehosi. Uusi koti alkoi tuntua omalta ja omanarvontunne palasi.

(Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, WSOY 2015)

 

Olen 70-luvun lapsi, jonka äiti luki samoja kirjoja kuin muutkin 70-luvun äidit: Utriota, Hietamiestä ja Joenpeltoa. Kirjat tulivat kirjakerhon kautta ja kumma kyllä, vaikka äitini vuosien varrella tyhjensi kirjahyllyään useastikin, juuri nämä kirjat säilyivät hyllyssä viimeiseen asti. Kun selailen niitä, nenääni hiipii piipun tuoksu. Piippua polttanut isäni kuoli jo 1983, mutta nämä kirjat ovat onnistuneet säilömään lapsuuteni tärkeän tuoksumuiston.

Tarkoitukseni oli lukea täksi Joenpellon juhlapäiväksi yksi äitini kirjahyllystä perimäni joenpelto, mutta juuri ilmestynyt Kaari Utrion elämäkerta veti syövereihinsä ja aika loppui kesken. Luin kuitenkin jo muutama vuosi sitten Helena Ruuskan kirjoittaman Eeva Joenpellon elämäkerran ja aivan kuten nyt lukiessani Anna-Liisa Haavikon Kaari-kirjaa, siirryin sitäkin lukiessani mielessäni lapsuuteni 70-luvulle. Nämä voimanaiset hallitsivat sekä äitiemme kirjahyllyissä että lehtien sivuilla. Joenpelto oli nimi, joka tunkeutui väkisin myös lapsen tietoisuuteen. Toinen sellainen nimi oli Kekkonen.

Joenpelto osasi draaman lait, sekä tuotannossaan että elämässään. Hän ei pelännyt vaan esimerkiksi rakennutti ison talon yksin. Ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy... kuten Joenpelto rohkaisi kirjailijaystäväänsä Laila Hietamiestä. Mutta Joenpellon elämään sisältyi myös surua, josta hän ei kuitenkaan kylillä huudellut. Ruuskan elämäkertaa lukiessani mieleeni hahmottui kuva naisesta, jonka ryhti piteni sitä komeammaksi mitä enemmän koettelemukset häntä riepoivat.

Olen nyt aloittanut Joenpellon Lohja-sarjan ensimmäisen osan lukemisen, sen äitini kirjahyllystä perimäni kirjan. Länsiuusimaalainen Joenpelto kuvaa kirjassa kotiseutuaan ja sen ihmisiä, muhevaa murretta myöten. Kirjaa on nautinto lukea, vaikkakin hidasta se lukeminen on sillä Joenpelto kuvaa kaiken niin tarkkasilmäisesti, luontoa ja mielenliikkeitä myöten.

Niinpä tänä juhlapäivänä, Eeva Joenpellon satavuotispäivänä, luen taas muutaman sivun viipyillen kirjailijan luomassa valtakunnassa ja muistelen kaikkia niitä 70-luvun voimanaisia, jotka minunkin ajatusmaailmaani ovat niin kovasti vaikuttaneet. Yksi heistä on sitä paitsi juuri poistunut keskuudestamme, joten tervehdys sinne pilven reunalle, Eeva ja Laila! Kiitos kaikista tarinoistanne, niissä riittää totisesti lukemisen nautintoa myös 2020-luvun lukijalle.


**

Postaukseni on mukana Tuijata-kirjablogin "Eeva Joenpelto 100" -lukuhaasteessa.

Kommentit

  1. Apua, unohdin kokonaan tämän haasteen vaikka muistelisin siihen kyllä ilmottautuneeni :D Oli tarkoitus aloittaa Joenpellon Lohja-sarja, kun minulla on sitä peräti kolme osaa jo hyllyssäni. Ostin ne joskus kirpparilta suomireissulla ja toin tänne lukeakseni ne "pikimmiten", kröhm.

    Joenpellolta olen lukenut vain yhden romaanin aiemmin, Hirvisaarelta luin sitä Imatra-sarjaa (en ole lukenut kokonaan).

    VastaaPoista
  2. Joenpellolta luin aina kaiken, mitä ilmestyi, Utriolta vain tietokirjoja naisista ja Hietamieheltä en mitään. Tämä johtui paljolti varmaan siitä väheksyvästä asenteesta, mikä kriitikoilla oli romanttisiin historiallisiin romaaneihin. Minäkin joka olin pitänyt Mika Waltarin kirjoista ja Sergeanne Golonin Angelika-sarjan romaaneista, luulin etten pitäisi Utrion ja Hietamiehen vastaavanlaisista teoksista, joihin molemmat olivat tehneet ison taustatyön.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York