Siirry pääsisältöön

#joenpelto100: Elämän kirjailijat in memoriam


Kun Laila oli eroamassa ja muuttanut yksin Tuusulan Rantatielle, hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Voimat olivat loppuneet kesken ja tyttäretkin olivat ulkomailla. Silloin apuun tuli Eeva Joenpelto, joka kesken muuton laittoi voipuneen Lailan järjestykseen. Hän julisti ystävälleen: ”Masentua ei saa, vaikeudet on voitettava ja ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy”. Lailaan tämä lääkitys tehosi. Uusi koti alkoi tuntua omalta ja omanarvontunne palasi.

(Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, WSOY 2015)

 

Olen 70-luvun lapsi, jonka äiti luki samoja kirjoja kuin muutkin 70-luvun äidit: Utriota, Hietamiestä ja Joenpeltoa. Kirjat tulivat kirjakerhon kautta ja kumma kyllä, vaikka äitini vuosien varrella tyhjensi kirjahyllyään useastikin, juuri nämä kirjat säilyivät hyllyssä viimeiseen asti. Kun selailen niitä, nenääni hiipii piipun tuoksu. Piippua polttanut isäni kuoli jo 1983, mutta nämä kirjat ovat onnistuneet säilömään lapsuuteni tärkeän tuoksumuiston.

Tarkoitukseni oli lukea täksi Joenpellon juhlapäiväksi yksi äitini kirjahyllystä perimäni joenpelto, mutta juuri ilmestynyt Kaari Utrion elämäkerta veti syövereihinsä ja aika loppui kesken. Luin kuitenkin jo muutama vuosi sitten Helena Ruuskan kirjoittaman Eeva Joenpellon elämäkerran ja aivan kuten nyt lukiessani Anna-Liisa Haavikon Kaari-kirjaa, siirryin sitäkin lukiessani mielessäni lapsuuteni 70-luvulle. Nämä voimanaiset hallitsivat sekä äitiemme kirjahyllyissä että lehtien sivuilla. Joenpelto oli nimi, joka tunkeutui väkisin myös lapsen tietoisuuteen. Toinen sellainen nimi oli Kekkonen.

Joenpelto osasi draaman lait, sekä tuotannossaan että elämässään. Hän ei pelännyt vaan esimerkiksi rakennutti ison talon yksin. Ihmisestä itsestään riippuu, mihin hän pystyy... kuten Joenpelto rohkaisi kirjailijaystäväänsä Laila Hietamiestä. Mutta Joenpellon elämään sisältyi myös surua, josta hän ei kuitenkaan kylillä huudellut. Ruuskan elämäkertaa lukiessani mieleeni hahmottui kuva naisesta, jonka ryhti piteni sitä komeammaksi mitä enemmän koettelemukset häntä riepoivat.

Olen nyt aloittanut Joenpellon Lohja-sarjan ensimmäisen osan lukemisen, sen äitini kirjahyllystä perimäni kirjan. Länsiuusimaalainen Joenpelto kuvaa kirjassa kotiseutuaan ja sen ihmisiä, muhevaa murretta myöten. Kirjaa on nautinto lukea, vaikkakin hidasta se lukeminen on sillä Joenpelto kuvaa kaiken niin tarkkasilmäisesti, luontoa ja mielenliikkeitä myöten.

Niinpä tänä juhlapäivänä, Eeva Joenpellon satavuotispäivänä, luen taas muutaman sivun viipyillen kirjailijan luomassa valtakunnassa ja muistelen kaikkia niitä 70-luvun voimanaisia, jotka minunkin ajatusmaailmaani ovat niin kovasti vaikuttaneet. Yksi heistä on sitä paitsi juuri poistunut keskuudestamme, joten tervehdys sinne pilven reunalle, Eeva ja Laila! Kiitos kaikista tarinoistanne, niissä riittää totisesti lukemisen nautintoa myös 2020-luvun lukijalle.


**

Postaukseni on mukana Tuijata-kirjablogin "Eeva Joenpelto 100" -lukuhaasteessa.

Kommentit

  1. Apua, unohdin kokonaan tämän haasteen vaikka muistelisin siihen kyllä ilmottautuneeni :D Oli tarkoitus aloittaa Joenpellon Lohja-sarja, kun minulla on sitä peräti kolme osaa jo hyllyssäni. Ostin ne joskus kirpparilta suomireissulla ja toin tänne lukeakseni ne "pikimmiten", kröhm.

    Joenpellolta olen lukenut vain yhden romaanin aiemmin, Hirvisaarelta luin sitä Imatra-sarjaa (en ole lukenut kokonaan).

    VastaaPoista
  2. Joenpellolta luin aina kaiken, mitä ilmestyi, Utriolta vain tietokirjoja naisista ja Hietamieheltä en mitään. Tämä johtui paljolti varmaan siitä väheksyvästä asenteesta, mikä kriitikoilla oli romanttisiin historiallisiin romaaneihin. Minäkin joka olin pitänyt Mika Waltarin kirjoista ja Sergeanne Golonin Angelika-sarjan romaaneista, luulin etten pitäisi Utrion ja Hietamiehen vastaavanlaisista teoksista, joihin molemmat olivat tehneet ison taustatyön.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voittiko paras?

  Täällä Ruotsissa yritetään nyt toipua viikonlopun Mello-yllätyksestä. Vilken skräll! Ruotsia edustaa toukokuun Euroviisuissa suomenruotsalainen huumoriryhmä KAJ, jolle ennakkosuosikki Måns Zelmerlöw hävisi loppupeleissä vaivaiset 8 pistettä. Kansan mielipide näyttää olevan syvästi jakautunut. Monet olivat tyytyväisiä - vihdoinkin jotain omaperäistä sen sijaan että oltaisiin taas lähetetty sitä iänikuista sapluunapoppia. Sitä paitsi ihmiset kaipaavat näinä synkkinä aikoina huumoria! Toinen puoli kansasta pitää tulosta häpeällisenä: voittoa ei tällä viisulla tavoitella, tokkopa päästään edes finaaliin. Ja jotkut näkevät synkän tulevaisuuden koko kisalle: kun viime vuonna lähetettiin kaksi norjalaista ja tänä vuonna kolme suomalaista niin mitä ensi vuonna sitten - joukko tanskalaisia? ** Taiteessa on totisesti vaikea kilpailla, samanlaisia keskusteluja herättävät säännöllisesti myös eri kirjapalkinnot. Kuten nyt viimevuotinen saksankielisen alueen suurin kirjapalkinto, Deutscher Buc...

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen r...

Tarinoita eletystä elämästä (Rachel Cusk: Ääriviivat)

  Brittiläinen kirjailija Rachel Cusk on ollut nyt kovasti tapetilla (mm. täällä ja täällä) , joten oli todellakin korkea aika tutustua hänen tuotantoonsa. Outline vuodelta 2014 (suom. Ääriviivat) valikoitui lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi ja täytyy sanoa, että jos Cuskin muukin tuotanto on näin mielenkiintoista tarinankerrontaa niin jatkan mielelläni hänen seurassaan. Mikä tässä sitten viehätti? Pidän kovasti tällaisesta Decamerone-tyyppisestä tarinankerronnasta ja Cusk vie sen todella huippuunsa. Kirjan kehyskertomus on aika simppeli: kirjailija Faye matkustaa Ateenaan pitämään kirjoittajakurssia. Matkansa aikana hän törmää ihmisiin, jotka kertovat hänelle tapahtumia elämiensä varrelta. Itse tarinat saattavat olla hyvinkin arkipäiväisiä, mutta Cusk vie ne niin pitkälle, että lähes jokainen tarina päättyy jonkinlaiseen ahaa-elämykseen.  Itselleni se suurin ahaa-elämys tämän kirjan kohdalla oli se, että tätähän se elämä parhaimmillaan on: ihmisten kohtaamista ja tarinoiden ...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä (1997)

Nyt otetaan Ilkka Remes haltuun! Vuorossa on Remeksen esikoisromaani vuodelta 1997, Pääkallokehrääjä. Kirjan takakansi lupaa todella kutkuttavan asetelman - Suomi on ollut toisesta maailmansodasta lähtien  Neuvostoliiton miehittämä Suomen Demokraattinen Tasavalta mutta Tukholmassa asuva suomalaisemigrantti ja liikemies Heikki Ervasti on keksinyt keinon jolla vapauttaa Suomi. Remes käyttää tässä esikoisessa paljolti samoja aineksia kuin ensimmäisessä lukemassani remeksessä, Ruttokellot . Kuningasajatuksen saanut mies, jolla on myös rahaa toteuttaa suunnitelmansa. Paljon aseita, autoja ja lentokoneita. Jostain syystä näin tarinan mielessäni elokuvana eikä minä tahansa elokuvana vaan aitona Renny Harlin/Markus Selin-tuotantona! Tässähän on kaikki tyypilliset ainekset: autonrenkaiden kirskuntaa, aseiden räiskintää, isänmaallista paatosta (jääkärimarssi-soundtrack), yksiulotteisia naishahmoja ja tönkkö dialogi. Näin sieluni silmin jopa yhden slow motion- kohtauksen kun M15-ryhmä te...