Siirry pääsisältöön

1920-luvun klassikoita - Main Street (1920)



Uuden vuosikymmenen innoittamana kaivoin kirjahyllystäni Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938", jossa Blom käy läpi maailmansotien välistä poliittista historiaa ja kulttuurin käännekohtia. Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa mutta paikoin myös selkäpiitä karmivaa, sillä monessa kohtaa pystyi tekemään vertauksia oman aikamme yleiseen ilmapiiriin.

Blomin kirja antoi minulle idean, että lukisin sadan vuoden takaisen 20-luvun bestselleritä tai muuten huomiota saaneita kirjoja ja kirjailijoita. Olen aina ollut kiinnostunut 1920-luvusta ja sen ajanhengestä mutta en ole aktiivisesti lukenut sen ajan kirjallisuutta. Päätin aloittaa vuodesta 1920 ja kyseisen vuoden (amerikkalainen) bestselleri olikin helppo löytää.

Lokakuussa 1920 ilmestyi Sinclair Lewisin satiirinen pikkukaupunkikuvaus "Main Street", joka pongahti välittömästi myyntilistojen kärkeen ja herätti paljon keskustelua. Lewisin säälimätön kuvaus kuvitteellisesta Gopher Prairien pikkukaupungista sai lukijat jakautumaan kahteen leiriin - pikkukaupungeilla oli omat puolustajansa mutta monet myös tunnistivat Lewisin kriittisen kuvauksen juuri omasta kaupungistaan.

"Main Streetin" päähenkilö on Carol Milford - nuori ja moderni nainen, joka hankkii itselleen kirjastonhoitajan koulutuksen. Työskenneltyään jonkin aikaa St. Paulin pääkirjastossa hän tapaa maalaiskaupunkilääkärin Will Kennicottin ja avioituu tämän kanssa. Kennicott ylistää kotikaupunkiaan Gopher Prairieta maanpäälliseksi paratiisiksi ja Carol saapuu kaupunkiin avoimin ja uteliain mielin.

Carol huomaa välittömästi, että kaupunkia hallitseva henki on vanhanaikainen ja rajoittunut. Hän ei kuitenkaan lannistu vaan päättää mielessään ryhtyä uudistamaan kaupunkia. Ensi töikseen hän kutsuu miehensä ystävät kylään ja näyttää kuinka järjestetään mieleenpainuvat illanistujaiset. Aviomies Will on kannustava vaikkakin ystävien kutsujen jälkeiset kommentit saavat epäilyksen siemenen itämään.

Carol ei ole myöskään tyytyväinen kaupunkin arkkitehtuuriin. Hän aloittaakin kampanjan käymällä kaupungin silmäätekevien luona ja yrittämällä saada heidät rahoittamaan modernimman kaupunkikuvan. Kun tämäkään idea ei saa tuulta alleen, Carol päättää perustaa harrastajateatteriyhdistyksen. Yhdistyksen toiminta päättyy taiteelliseen fiaskoon...

Will alkaa pikkuhiljaa kyllästyä Carolin ainaiseen uudistuksenhaluun ja kritiikkiin ja avioliittoon syntyy säröjä. Carol masentuu eikä kestä ajatusta siitä, että joutuisi viettämään koko loppuelämänsä syrjäisessä pikkukaupungissa. Elämään tuo iloa ainoastaan Hugh-vauva, joka syntyy muutaman vuoden avioliittovuoden jälkeen. Carol tuntee kuitenkin henkistä yksinäisyyttä ja hän takertuu jokaiseen kaupunkiin saapuvaan uuteen tulokkaaseen vaikkakin joutuu pettymään kerta toisensa jälkeen.

It was a street beyond the end of the world, beyond the boundaries of hope. Though she should sit here forever, no brave procession, no one who was interesting, would be coming by. It was tediousness made tangible, a street builded of lassitude and of futility.

Lewis maalaa kirjassaan tarkan kuvan eräästä pikkukaupungin prototyypistä ja sen hahmoista, usein hyvinkin satiirisesti. Hän aloitti kirjan luonnostelun jo 1905 mielessään oma lapsuuden kotikaupunkinsa Sauk Centre. Kirjan ensimmäisessä versiossa päähenkilönä oli Lewisin itsensä kaltainen, piikikkäästi ja ivallisesti kaupunkilaisia tarkasteleva mieshenkilö.

Mutta mentyään naimisiin Grace Heggerin kanssa ja vietyään tämän ensivierailulle kotikaupunkiinsa Lewis saikin uuden näkökulman kirjaansa. Gracen kerrotaan olleen lähes tulkoon suora esikuva kirjan Carol Kennicottille - koulutettu, moderni nainen, joka katselee pikkukaupunkia sympaattisin vaikkakin kriittisin silmin.

Sinclair Lewisille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1930, mikä lienee innoittanut myös "Main Streetin" suomentamiseen seuraavana vuonna. Ruotsiksi kirja oli käännetty jo 1924. Ja kirja onkin hyvin mielenkiintoinen juuri ruotsalaiseten näkökulmasta, sillä Lewisin pikkukaupunkikuvauksessa vilisee skandinaavisia siirtolaisia, "svenskas". He ovat tunnettuja työmiehiä ja -naisia ja myös Carol palkkaa kotiapulaisekseen ruotsalaisnaisia. (Kirjassa mainitaan toki myös suomalaiset, "Finns", mutta he ovat niin alhaalla siirtolaisasteikolla että kelpaavat lähinnä esimerkeiksi köyhästä ja monilapsisesta perheestä.)

Kennicottien  ruotsalainen kotiapulainen Bea tapaa kaupungissa hyvin tunnetun sekatyömiehen "The Red Swede" Miles Bjornstamin, jonka kanssa Bea perustaa perheen. Ja juuri Miles ja Bea saavatkin kirjassa sympaattisimman kuvauksen osalleen, sillä vain heidän seurassaan Carol tuntee olevansa oma itsensä. Ympäristön paine saa tosin Carolin varuilleen eikä hän puhu avoimesti tuttavuudestaan ruotsalaissiirtolaisten kanssa. Kirjan pikkukaupungin asukkaat puhuvat  hyvin halveksivaan sävyyn maahanmuuttajista, jotka 1920-luvun Minnesotassa olivat saksalaisia, skandinaaveja ja suomalaisia.

Kirjan puolivälissä kaupunkiin saapuu uusi asukas, hänkin ruotsalainen, Erik Valborg. Carolia muutaman vuoden nuorempi Erik saa kaupunkilaiset kuiskimaan miehen ulkonäöstä ja naisellisesta olemuksesta. Räätälinä työskentelevällä Erikillä on taiteellisia haaveita ja Carol tuntee mieheen suurta hengenheimolaisuutta. Carolin ja Erikin läheinen ystävyyssuhde saa juorut liikkeelle ja kantautuvat myös Carolin aviomiehen korviin.

Will ei kuitenkaan suostu näyttelemään roolia mustasukkaisuusdraamassa vaan käyttäytyy lääkärin roolilleen ominaisesti hyvin järkiperäisesti.  Tilanne laukeaa kun rakkaussuhteen mahdottomuuden ymmärtävä Erik päättää jättää Gopher Prairien. Carol tuntee olevansa yhä enemmän loukussa pikkukaupungin vankina. Hän ei näe muuta mahdollisuutta kuin jättää kaupunki ja miehensä ja muuttaa isompaan kaupunkiin. Hän haluaa kokeilla siipiään ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjan loppu kuvaa Carolin elämää Washingtonissa ja hänen sisäistä kasvuaan ja kypsymistään. Carol huomaa, että hänen halveksimansa pikkukaupungin ihmiset löytyvät toki myös suurkaupungista, vieläpä moninkertaisina. Toimistotyön hohdokkuus himmenee ja Gopher Prairie alkaa siintää mielessä entistä idyllisempänä. Myös Will on valmis aloittamaan alusta vaikkakin hän kehottaa Carolia viipymään Washingtonissa niin kauan kuin itse haluaa. Mies ei halua vaimoaan takaisin jollei tämä itse ole todella halukas muuttamaan takaisin kotiin.

Ja paljastanpa nyt vauhtiin päästyäni tarinan lopunkin: Carol palaa takaisin miehensä luo mutta hän ymmärtää oppineensa paljon "karkumatkallaan". Ennen kaikkea hän on oppinut jättämään omaan arvoonsa kaupunkilaisten kommentit. Hän uskaltaisi jopa kutsua Miles Bjornstaminkin illalliselle, vaikka tietäisi se aiheuttavan skandaalin.

Washingtonissa Carol on myös tutustunut naisasianaisiin, suffragetteihin, ja kun hän kotiin saavuttuaan synnyttää pariskunnan toisen lapsen, tytön, hän ymmärtää kuinka hänen roolinsa on vaikuttaa maailmantilaan ennen kaikkea tulevan sukupolven kautta. Aviomies Will saa Carolin edelleen hermostumaan pikkukaupungin mentaliteetillaan ja saa silloin osansa Carolin tulevaisuuteen suuntautuvasta elämänfilosofiasta:

Do you see that object on the pillow? Do you know what it is? It's a bomb to blow smugness. If you Tories were wise, you wouldn't arrest anarchists; you'd arrest all these children while they're asleep in their cribs. Think what that baby will see and meddle with before she dies in the year 2000! She may see an industrial union of the whole world, she may see aeroplanes going to Mars.

Lewisin romaani on pitänyt hyvin pintansa vaikka sainkin taistella vanhentuneen slangi-englannin kanssa (onneksi on internet!). Kirjan hahmot ovat hienosti kuvattuja kuten ylipäänsä koko pikkukaupungin mentaliteetti. Nämä hahmot tunnistaa edelleen jos vain on joskus päässyt kosketuksiin nykyajan pikkukaupunkien kanssa. Lewis tarkkailee Gopher Prairieta Carolin silmin ja kirjan tyyli onkin hyvin kuvallinen. Kirjailija luo eteemme pikkutarkan kuvan kaupungin kaduista, taloista ja niiden sisustuksista puhumattakaan itse ihmisista pienintä ulkoasun yksityiskohtaa myöten.

Juuri kirjan valokuvamainen tyyli (ja valokuvalla on myös tärkeä rooli kahdessa ratkaisevassa juonenkäänteessä)  saa minut miettimään miten hyvin Carol olisikaan sopinut myös tälle meidän 2000-luvullemme, tarkkanäköisyydellään ja sosiaalisella omatunnollaan. Ja miten hän olisi tuntenut itsensä vähemmän yksinäiseksi jos olisi voinut jakaa ajatuksiaan samanhenkisten kanssa. Sosiaalinen media onkin nykyaikamme oiva vastalääke Lewisin kuvaamalle 'village virus' - ilmiölle.  Minkä instagrammaajan ja influensserin nykyaikamme olisi Carolista saanutkaan!

**
Sinclair Lewis: Main Street (1920)
Suomenkielinen käännös 'Valtakatu - Carol Kennicottin  tarina' 1931 (Helmi Krohn)
451 sivua

Kommentit

  1. Olipa mielenkiintoinen kirjakatsaus sadan vuoden taakse. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena, että kävit lukemassa! Olikin todella mielenkiintoista kurkistaa sadan vuoden taakse, varsinkin nuo pohjoismaiset siirtolaiset ja heihin kohdistuvat ennakkoluulot olivat silmiä avaava lukukokemus! /Mari

      Poista
  2. Carol vaikuttaa olleen tosi moderni nainen. Mahtavaa, että on ollut yrittämisen halua, vaikka tulikin yleensä lytätyksi. On muuten hieno idea lukea sadan vuoden takaista kirjallisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Carol oln yllättävän moderni nainen, toisaalta nämä modernit naiset olivat kovasti framilla silloin sata vuotta sitten. Ja mielestäni pikkukaupungin asukkaat ottavat uuden tulokkaan yllättävän lämpimästi vastaan, vaikka toisaalta Carolilla on suojanaan yhteiskunnallinen asemansa, onhan hän arvostetun tohtorin vaimo. Mutta myös Carolin aviomies yllättää avarakatseisuudellaan kirjan lopussa - kehitystä tapahtuu puolin ja toisin!/Mari

      Poista
  3. Luulin tietäväni jotain amerikkalaisesta kirjallisuudesta, mutta Sinclair Lewis on monien muiden mukana minulle uppo-outo nobelisti. Ja kuvauksesi mukaan kyseessä on laaja-alainen romaani, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä.

    Kiitos esiluvusta, voisin lukea tämän joskus, kun olen nettipaastolla ja kaukana muista virikkeistä. Historialliset teemapostaukset ovat paljon kiinnostavampia kuin jutut tämän päivän bestsellereitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lewisin kuuluisin teos on ehkä vuonna 1935 ilmestynyt "Meillä sitä ei voi tapahtua", jossa hän kuvaa Yhdysvaltoihin syntyvää diktatuuria. Kirja oli kovasti esillä edellisten USAn presidentinvaalien jälkeen ja sen kirjan aion nyt ehdottomasti myös lukea. /Mari

      Poista
  4. Mielenkiintoiselta kuulostava kirja! Suomalaissiirtolaiset eivät tosiaan olleet Amerikassa mitenkään hyvässä huudossa, mikä on oikeastaan vähän yllättävää, pidämmehän itseämme ahkerina ja luotettavina ja hyvin 'amerikkalaisina'.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emme tosiaan tehneet mitään suurta vaikutusta ainakaan Lewisiin :) Ruotsalaisiin hän sen sijaan oli nähtävästi ihastunut sillä heidät kuvataan kirjassa symppistyyppeinä, vaikkakin vähän yksioikoisina. /Mari

      Poista
  5. Tämähän on mielenkiintoinen! 600+ sivua kahdessa osassa näyttää löytyvän suomennettuna. Ja katkelma kokoelmassa jossa on jotain Nobel-kirjailijoilta 1921-1938. Pitää laittaa harkintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli palkitseva lukukokemus vaikkakin seikkaperäinen kuvaus puudutti välillä. Mutta haluan uskoa, että Lewis kuvaa uskottavasti sadan vuoden takaista yhteiskuntaa ja sinne oli jännä päästä kurkistamaan! /Mari

      Poista
  6. Loistava idea lukea 20-luvun kirjallisuutta! Tämä teos on tullut jossakin vastaan, mutten ole sitä lukenut tai oikeastaan edes perehtynyt tarkemmin siihen, mistä se kertoo. Kiitos siis mielenkiintoisesta esittelystä! Voisin tämän aivan hyvin joskus lukeakin, pikkukaupunkikuvaukset kiehtovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä taitaakin olla pikkukaupunkikuvausten periteos! Yllätys oli lopussa, että vaikka kaupunki ei näytä muutoksen merkkejä niin sekä Carol että miehensä Will käyvät läpi aika ison kasvunpaikan, minkä Lewis kuvaa mielenkikntoisella tavalla. /Mari

      Poista
  7. Vaikuttaapa kiintoisalta romaanilta, jossa tosiaan Carol näyttäytyy yllättävän modernina henkilönä aikaansa nähden. Mutta sellaisia on varmasti aina ollut. Minua lähihistoria (johon minun mittakaavassani vielä 1920-luku mahtuu) kiinnostaa, mutta aika vähän tulee luettua kuitenkin alle 60-lukuista kirjallisuutta. Pitäisi ehkä ihan tietoisesti laajentaa aikaulottovuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua myös harmittaa kun tulee luettua niin vähän vanhempaa kirjallisuutta! Harvoin olen pettynyt luettuani jonkun tarkoin valitun klassikon (kuten tämän) mutta nykykirjallisuutta luettaessa tulee välillä tunne, että nyt tuhlasin aikaani ihan turhaan... /Mari

      Poista
  8. Hieno idea lukea 1920-luvun kirjallisuutta! Olen sattumoisin itsekin vastikään lukenut yhden tähän teemaan sopivan kirjan eli Agatha Christen Roger Ackroydin murhan, joka ilmestyi vuonna 1926. Suosittelen, jos dekkarit kiinnostavat. :) Kirja on kestänyt hyvin aikaa, ja siitä saatiin suomeksi aivan uusi käännös.

    Tämän jutun kirjailija on minulle aivan uusi nimi, enkä ollut tietoinen edes hänen Nobel-palkinnostaan. Vanhemmat nobelistit ovat minulla aika heikosti hallussa, myönnetään. Kirja kyllä kuulostaa kiinnostavalta, ja pikkukaupunkimiljöö toimii minulle yleensä aina. Suomenkielisenä käännöksenä tätä kirjaa saa vielä ainakin divareista, kun pikaisesti tarkistin.

    VastaaPoista
  9. Aivan mahtava lukuhaaste/kirjallinen aikamatka! Huomaan itse kamppailevani vanhempien kirjojen kanssa, uudempi tuotanto imaisee minut helpommin mukaansa. Koska historia kiehtoo minua kuitenkin kovasti, luen usein menneisyyteen sijoittuvia kirjoja. Mutta olisihan se aivan eri asia lukea kirjoja, jotka on oikeasti kirjoitettu suunnilleen tapahtumahetkellä! Menneisyydestä kirjoittavat nykykirjailijat katsovat kuitenkin aihettaan aikansa lasien kautta, mikä varmasti ainakin hieman vääristää kuvaa. -Laura

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York