Siirry pääsisältöön

Seili - sielujen saari


Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.

Johanna Holmströmin kirjan "Själarnas ö" perusteella ehdin jo päätellä, että saaren nimi viittaisi sieluihin mutta opas kertoi nimen tarkoittavan hyljesaarta. Seilillä on harjoitettu aikoinaan juuri valaanpyyntiä.

Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkevalla yhteysaluksella. Matka kestää parisen tuntia ja perillä ehtii hyvin osallistua opastetulle kävelykierrokselle ja nauttia lounaan ennen paluumatkaa Turkuun.

Saarella oli enemmän trafiikkia kuin mitä osasin odottaa. Yhteysalukset tuovat saarelle matkustajia Turusta, Nauvosta ja Hangosta ja saarella liikkui sekä autoja että pyöräilijöitä. Vanhan hospitaalin tiloissa taas näki vierailupäivänämme sekä yliopiston tutkijoita että kansainvälisiä konferenssivieraita. Menneisyyden haamut pysyivät visusti omissa oloissaan.

100 vuotta sitten saarelle tulleet olivat saapuneet lopulliseen määränpäähänsä, meitä lohdutti tieto että m/s Fanny noutaisi meidät muutaman tunnin kuluttua takaisin Turkuun.

Retkipäivän liikuttavin kohde oli Seilin vanha kirkko, joka on rakennettu 1733. Niinpä kirkko oli käytössä jo silloin kun saari toimi vielä leprapotilaiden sairaalana. Viimeinen spitaalipotilas kuoli 1785, jolloin saarelle rakennettiin uusi hospitaali, "hourujenhuone". Sairaalaan otettiin potilaiksi sekä miehiä että naisia mutta vähitellen saaresta tuli naispotilaiden sijoituspaikka.

Seilin mielisairaala lakkautettiin 1962 ja rakennukset ovat nykyään Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Vanha kirkko on museokirkko ja avoinna kesäisin, jolloin kirkossa pidetään myös muutama jumalanpalvelus.

Kirkon takana on pieni hautausmaa, jossa on haudattuna sekä kylän asukkaita että mielisairaalan potilaita. Spitaalipotilaiden hautoja ei ole yrityksistä huolimatta onnistuttu paikallistamaan.
Kirkon interiööri on häkellyttävän karu ja pelkistetty, hirret nopeasti kirveellä hakattuja. Kauniin votiivilaivan on tehnyt nauvolainen Åke Sandvall.

Kirkon länsipuolella on spitaalipotilaiden oma sisäänkäynti, heidät eristettiin tartuntapelon vuoksi muusta kirkkoväestä aitauksella.
Seilin matkailua on kehitetty viime vuosina ja saari ei tuntunut suinkaan olevan enää mikään ulkomaailmasta eristetty syrjäinen kolkka. Saaren historiaa ei ole kuitenkaan haluttu unohtaa ja olikin liikuttavaa nähdä esimerkiksi vanhan sairaalarakennuksen tiloihin jätetty potilashuone.

Saarta on kuitenkin ehkä vaikea tunnistaa, jos on ehtinyt luoda mielikuvan Johanna Holmströmin "Sielujen saari"-  ja Katja Kallion "Yönkantaja-kirjojen pohjalta. Luonto on vuosikymmenten mittaan muuttunut ja aiemmasta karusta saaresta on tullut metsäinen ja maankohoaman ansiosta myös suurempi saari.

Kirjaharrastajalle on aina juhlahetki päästä paikan päälle kokemaan lukemiensa kirjojen maisemat eikä Seili tuottanut sen suhteen pettymystä. Jos Seili-kirjoja lukeneita kertyy enemmänkin ehkä saarelle voidaan pian järjestää myös kirjallisia teemaristeilyjä. Mielessäni oli kysymyksiä, joita en tohtinut ottaa esille tällä opastuskierroksella mutta mielikuvitukseni lähti lentoon kun opas mainitsi sairaalan tiloista löytyneen suuren määrän sensuroituja potilaiden kirjoittamia kirjeitä, joita ei koskaan postitettu saarelta. Seilin salaisuutta ei siis liene vielä täysin paljastettu.

"Täällä  me voimme olla yhdessä. Sellaisina kuin me olemme. He eivät voi suorastaan estää meitä. Eiväthän he voi lähettää kumpaakaan meistä pois. Sehän on viime kädessä laitoksen vapautta, siellä voi olla oma itsensä."

 **
Lainaukset Johanna Holmströmin kirjasta Sielujen saari (Själarnas ö), Otava 2017, käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. 
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Marjatta Mentula16/8/18 20:51

    Tuolla minäkin haluaisin käydä. Suelujen saari oli järkyttävä lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee16/8/18 22:20

      Suosittelen retkeä Seiliin!

      Yritin vähän fiilistellä kirjan tunnelmia saarella ollessani mutta saari elää kyllä ihan nykyaikaa. Kirkossa tosin tuntui, että siellä ne istuivat penkeillään Kristiinat ja kohtalotoverinsa kirkonmenojen alkamista odotellen... / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...
2 kommenttia
Lue lisää

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....
5 kommenttia
Lue lisää

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...
9 kommenttia
Lue lisää

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...
17 kommenttia
Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää