Jenny Diski: In Gratitude (2016)

Blogissani on vallinnut jo kuukauden hiljaisuus mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi lukenut kirjoja. Päinvastoin! Silmieni editse on lipunut sellainen määrä hyviä opuksia, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Lisäksi hyvällä kirjalla on taipumus mykistää. Mitä sanoa teoksesta, joka on taiten tehty ja tunteita herättävä kokonaisuus? Omat ajatukset tuntuvat usein sellaisen kirjan rinnalla kovin heppoisilta.

Mutta tämänkin uhalla aloitan englantilaiskirjailija Jenny Diskin viimeiseksi jääneellä ja omaelämäkerrallisella teoksella. Ruotsiksi kirjan nimi on "Den sista resan", alkuperäiseltä nimeltään "In Gratitude". Kiitollisuus viittaa erityisesti Diskin kasvatusäitiin Doris Lessingiin, johon hänellä oli vähintäänkin monimutkainen suhde. Jo itse tarina siitä, miten Diski päätyi Lessingin hoteisiin, on kirjan lukemisen arvoinen enkä sitä tässä nyt myöskään paljasta. 

Diskin ja Lessingin välinen yhteys säilyi nobelkirjailijan kuolemaan asti vaikka helppo se ei ollut kummallekaan. Diski kertoo kuinka Lessing oli valittanut ystävilleen miten nuori Jenny ei osoittanut riittävää "kiitollisuutta". Nyt jo lähes 70-vuotias Diski käy suhdetta läpi tietäen maallisen määränpäänsä häämöttävän näköetäisyydellä. Kiitollisuutta ei tosin ehkä ilmene kovin paljon tässäkään vaiheessa mutta sitäkin enemmän tahtoa ymmärtää. 

Ruotsinkielinen nimi "Viimeinen matka" on sananmukainen. Diski aloittaa kirjansa diagnoosilla - keuhkosyöpä, odotettu elinaika 2-3 vuotta. Hoidot käynnistyvät ja niiden myötä elämä jaksottuu sairaalaan ja kotiin. Diski kuvaa raa'an realistisesti miten sairaus leimaa ruumiin ja miten yht'äkkiä mikään ei enää toimikaan. Rappujen nouseminen yläkertaan on operaatio, joka täytyy suunnitella etukäteen. 

Oman syöpämatkansa lisäksi Diski palaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Kumpikaan vanhemmista ei kilpaillut "Vuoden vanhempi" -palkinnosta, Diski kulki kahden kodin ja eri mielisairaaloiden väliä kunnes sai pysyvämmän tukikohdan Lessingin luota. Diskillä on tässä vaiheessa elämää jo sen verran itsetuntemusta, että hän voi ottaa etäisyyttä tapahtumiin ja katsella niitä ironisestikin. Mutta rivien välistä pelkistyy lapsen ja nuoren hylätyksi tulemisen pelko ja epävarmuus aikuisten rakkaudesta.

Diski on päällisin puolin sinut pian kohtaavan kuoleman kanssa, onhan hän jo pian 70-vuotias kuten kirjailija moneen kertaan toteaa. Raastavinta on ajatus siitä, ettei hän tule näkemään kahden lapsenlapsensa kasvua. Teksti on rehellistä ja tekee kipeää myös lukijalle. En yleensä halua lukea sairauskertomuksia mutta taitavien kirjailijoiden käsissä niistä tulee elämää suurempaa kirjallisuutta, joka haastaa meidätkin joille tuo kuoleman silmästä silmään katsominen on vielä kokematta. Diski lohduttaa itseään ajatuksella, että kuoleman jälkeenhän palaamme vain sinne mistä tulimmekin. Miksi pelätä paikkaa, jossa olemme jo kerran olleet?

"Och det är dags nu, säger någon på avstånd, och du inser att det är dags. Ta en näve salta jordnötter och plocka upp din billiga resväska inför den fortsatta resan. Det måste ha funnits hopp när du gav dig av, tankar på någonting spännande eller händelserikt och nu är det dags att bege sig hem igen. Tillbaka till det förtrogna som du lämnade under semestern. Det verkliga avbrottet i det alldagliga, allt - vad skulle ni kalla det? Så jag sitter kvar här på plyschen med fötterna tätt ihop inför resan hem. Ett äventyr åt andra hållet."

**

Jenny Diski: Den sista resan

(In Gratitude, 2016)

Käännös ruotsiksi: Cecilia Franklin

Alfabeta 2017

Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa