Siirry pääsisältöön

Sara Paborn: Blybröllop (2017)


Nappaan usein kirjavinkkejä aamulehteni Dagens Nyheterin kulttuurisivuilta ja sieltä on tämäkin kirja. Alkuasetelma oli sellainen, että pystyin heti samastumaan kirjoja harrastavan vaimon ja hifi-hullun miehen avioliittokuvaukseen. Jos joku pitää koomisena kirjassa esiintyvää kohtaa, jossa mies hakkaa lattiaan naulaa merkkaamaan optimaalista kaiuttimen paikkaa niin voin kertoa, että hullumpiakin viritelmiä olen joutunut torppaamaan omassa huushollissani. Siihen ne yhtäläisyydet sitten päättyivätkin - vaikka kirjaa kuvaillaan takakansitekstissä "tummin sävyin väritetyksi komiikaksi" niin paino on kuitenkin tragiikan puolella.

Irene ja Horst ovat siis aviopari. Irene on kirjastovirkailija, jonka intohimoiset harrastuksen kohteet ovat kirjat ja puutarha. Horstilla on tasan yksi intohimo - musiikin kuuntelu. Hyvin pian lukija ymmärtää, että talossa mennään Horstin ehdoilla. Irene on saanut kantaa vinttiin sisustamansa lukunurkkauksen kellariin kun Horst tarvitsee hifi-huoneen. Ja Irenen kauan haaveilema uusi kasvihuone jää unelmaksi kun Horst päättää käyttää siihen säästetyt rahat uuteen ruohonleikkuriin. Ei siis ihme, että Irene lopulta tekee päätöksen päästä eroon miehestään. Avioero? Ei toki, Irene päättää myrkyttää miehensä.

No se huumori sitten? Koska olen asunut Ruotsissa jo 17 vuotta niin haistan ruotsalaishuumorin kaukaa ja osaan sen yleensä kiertää mutta tämä kirja pääsi yllättämään koska en tullut lukeneeksi takakantta ennen kirjan lainaamista. Ruotsalaishuumorissa ei ole mitään vikaa, sitä haluan korostaa, mutta se on hyvin kulttuurisidonnaista (kuten tietysti suomalaishuumorikin). Tässä kirjassa perusongelma juuri huumorin suhteen on se, että ruotsalaislukijalle ajatus siitä, että vaimo myrkyttäisi miehensä ja kuvaisi sen vielä niin lakonisesti kuin Irene tässä kirjassa, on täysin utopistinen asetelma. Suomalaislukija näkee tämän lähinnä traagisena sillä tämähän on täysin mahdollista!

Luulin muuten kirjan keskivaiheilla että nyt tarina siirtyy komiikan puolelle sillä Horst alkoi muuttua säyseämmäksi ja kertoi jopa rakastavansa vaimoaan. Ajattelin, että Irene päättääkin peruuttaa myrkytysoperaation ja siitähän vasta hauska tilanne syntyisikin. Mutta ei, operaatio viedään loppuun asti. Lopussa Irene saa oman talon kaikkine lukunurkkineen ja puutarhoineen. Minua vain jää vaivaamaan ajatus Horstista, joka olisi voinut myös jatkaa elämäänsä tahollaan.

Kirjan aihe on sinänsä erittäin herkullinen ja erityisesti perheen dynamiikan kuvauksesta olisi saatu aikaan vaikka mitä jos kirjailija olisi malttanut jättää tämän myrkytysteeman sivuun. Ainoa ajatus, mikä minulle jäi mieleen tästä kirjasta voisi olla se, että älkää nyt hyvät naiset menkö myrkyttämään rasittavia aviomiehiänne kun avioerokin on keksitty. Siinä pääsee paljon vähemmällä vaivalla!

   Gift. På svenska har det ordet två mycket olika betydelser. Finns det något annat språk där ordet äktenskap ät det samma som för ett hälsovådligt och dödligt ämne? Jag undrar hur det kommer sig? Gift, det är ett vackert ord. Det tycker jag fortfarande. Ett ord som kan höra hemma i en folkvisa med tistlar och olvon och dimhöljda hagar. Gift och förgifta. Två versioner av samma ord.
  För gifta.

**
Sara Paborn: Blybröllop
Brombergs 2017

Helmet-lukuhaaste15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Kommentit

  1. Myrkyttämistä perusteli myös taloudellinen puoli. Mutta joo, en kyllä yhtään koomisena tätä pitänyt eli ihan hyvä tuo sinun kokemuksesi ruotsalaisesta huumorista - itse tosiaan mietin, että aika tarkasti kirja nyt myrkyttämisvinkkejä antaa... (Suomessa kyllä käsittääkseni tehdään ruumiinavaus aina kun henkilö kuolee kotona)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä oli tosiaan muutamakin niksipirkkavihje, jos vastaavaa operaatiota on suunnittelemassa :)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...