Pirjo Hassinen: Popula (2012)

Tästähän on tulossa varsinainen PirjoHassinen-kesä! Jo toinen kirja parin viikon sisään ja kolmaskin kirja odottaa tuolla kirjastopinossa. Ja pari viikkoa sitten olin vielä sitä mieltä, että Hassisen kirjat eivät jää mieleen ja ovat vähän sekavia. Joko muistini petti pahasti tai sitten olen lukijana kypsynyt Hassisen vaatimalle tasolle...

Luettuani Hassisen alkupään tuotantoon kuuluvan "Ennustaja"-romaanin muistin yhtäkkiä, että minullahan on hyllyssä yksi alennusmyynneistä napattu ja lukematta jäänyt Hassinen. "Popula" pääsi oitis luettavaksi ja luin sen ripeästi. Kirjan rakenne on varsin vauhdikas ja paljon ehtiikin tapahtua kun rinnakkain pyöritetään kolmen päähenkilön elämänkulkua.

Keskushenkilönä on Pirjo, keski-ikäinen harrastajataiteilija joka romaanin alussa tekee jotain vähintäänkin odottamatonta. Tapahtumien kulkuun punoutuvat Pirjon tytär Rita ja naapurin aikamiespoika Perttu jotka tahoillaan käyvät läpi elämänkriisejä hekin. Ja kun tähän kaikkeen limittyy läpi koko romaanin perussuomalaisilta haiskahtava Popula-puolue niin ollaan jo hyvin lähellä "Suurta 2010-luvun Suomalaista Tarinaa".

Pidin erittäin paljon kirjan rakenteesta joka on selkeä ja tuo kaikki kolme päähenkilöä hyvin esille. Mutta... mielestäni henkilöhahmoja kertyi lopulta sen verran suuri määrä, että kirjailija ei ehdi perustelemaan kaikkien motiiveja tapahtumien kulussa riittävän uskottavasti. Erityisesti tämä koskee Ritaa ja hänen miessuhteitaan jotka jäävät aika epäuskottaviksi. Käsi ylös: kuinka moni oikeasti tukeutuisi avio-ongelmissaan psykologiin joka sattuu olemaan myös ex-poikaystävä? Myös Ritan äidin Pirjon sielunelämä jää hieman heiveröiseksi.

Vahvimmaksi hahmoksi nousee Perttu joka vahvasta oikeudentajustaan huolimatta joutuu poliisin hampaisiin. Mieleenpainuvimpiin kohtauksiin kuuluu kohtaus, jossa Perttu vierailee alzheimeria sairastavan äitinsä luona ja kyllästyttyään odottamaan hoitajaa, jota on pyytänyt jo monta kertaa vaihtamaan äidin huonetoverin vaipan lämpimäiset, ryhtyy itse asian vaatimiin toimiin. Huonostihan siinä käy, henkilökunta saa Pertun kiinni "itse teossa" ja soittaa poliisit paikalle. Siinä kohtauksessa on siemen Pertun kasvavaan epäluuloon yhteiskuntaa kohtaan joka lopulta johtaa yhteistyöhön Populan kanssa.

Hassinen kirjoittaa vahvaa kieltä, teksti käy paikoin jopa inho-realismin rajoilla. Juoni on koukuttava ja houkuttaa lukemaan vaikka lopussa ihan kaikkia lankoja ei punotakaan loppuun asti. Tarinassa olisi ollut ainesta useampaankin romaaniin mutta erityisesti harmittaa Ritan puolesta joka jäi turhan harmaaksi muiden värikkäämpien hahmojen rinnalla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass. Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Lue lisää

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä". Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Lue lisää

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi. Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Lue lisää

Kirjat, nuo elämänlankani

Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Lue lisää

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt Seitsemäs kevät jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...