Siirry pääsisältöön

Heidi Köngäs: Hertta (2015)

Äidille annan joululahjaksi aina jonkun ajankohtaisen naiskirjailijan kirjan ja tänä vuonna ei ollut vaikea keksiä mikä kirja se olisi. Herttaa tuntui tulevan joka tuutista. Mutta jouluaaton superyllätys koettiin kun äitini avasi paketin ja hihkaisi: "Minä tunsin Hertta Kuusisen!"

Äitini päällimmäinen kommentti oli, että Hertta oli "hauska ja sosiaalinen" joka tuli aina kysymään kuulumisia. Samaa todistavat sekä Köngäksen kirja että muut nyt lukemani artikkelit. Ja miten aika on hänet julmasti unohtanut, Herttahan oli aikansa superjulkkis!

Heidi Köngäs on kirjoittanut intiimin ja lämpimän kuvauksen Hertan elämän siitä vaiheesta kun hän eli suhteessa Yrjö Leinon kanssa. Leinokin saa tässä teoksessa suunvuoron mutta jotenkin se jättää ainakin minut lukijana kylmäksi. Romaanin rakenne on muutenkin ongelmallinen: historialliset faktat tarjoillaan asianmukaisesti mutta dialogi on välillä aika harlekiinia.

Pieni KaariUtrio-varoitus olkoon siis paikallaan mikä ei kuitenkaan ole pelkästään huono juttu. Utrion tavoin Köngäs herättää historian henkilön jälleen eläväksi, tosin lukijan täytyy muistaa että kyseessä ei ole dokumentti vaan nimenomaan romaani.

Minua alkoi tämän kirjan jälkeen kiinnostaa Hertta Kuusinen ihan oikeana historiallisena henkilönä. Köngäksen kirjassa mainitaan useastikin Leinon tytär Lieko ja kaivoin kirjahyllystäni Lieko Zachovalován muistelmateoksen vuodelta 1998. Ja niin sieltäkin vain ilmaantuu jälleen esiin herttainen ja äidillinen Hertta.

Olin jo saanut vihiä Hertasta viime vuonna lukemastani Panu Rajalan "Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä". Kuusinen ja Paavolainen elivät avoliitossa Paavolaisen viimeiset 12 elinvuotta mutta Rajalan käsittelyssä Hertasta tuli aika yksioikoinen hahmo Paavolaisen elämässä. Kuka tekisi sen kulttuuriteon, että kirjoittaisi Hertta Kuusisesta ihan oman elämänkerran? Myyntimenestys lienee jo pedattu tällä Köngäksen kiinnostusta herättävällä romaanilla.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…