Siirry pääsisältöön

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

 

Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia. 

Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvot on jätetty näkyville. Hänen kauniit ja hymyilevät kasvonsa myyvät. Murhan tekijällä lienee sen verran enemmän oikeuksia yksityisyyteen, ettei hänen kasvojaan siksi saa paljastaa?

Ja tästäpä pääsenkin sujuvasti tämänkertaiseen kirjaan, norjalaisen Jo Nesbøn vuonna 2007 ilmestyneeseen Lumiukko-dekkariin. Luin sen aikoinaan heti kirjan ilmestyttyä, totesin jännittäväksi mutta aivan liian raa'aksi enkä sen koommin ole palannut Harry Hole-sarjaan. Mutta kun kävin hiihtolomalla Oslossa, kaivoin kotiinpalattuani kirjan hyllystä ja luin sen uudelleen. Jännittävä se on edelleenkin, mutta kirja saa uuden ulottuvuuden kun sen lukee näin #metoo-rajapyykin jälkeen.

Harry Hole saa uuden tapauksen tutkittavakseen, kun Oslossa katoaa perheenäiti jäljettömiin. Hän yhdistää tapauksen nopeasti aikaisempiin, selvittämättömiksi jääneisiin katoamisiin. Kaikki perheenäitejä. Lisäksi rikospaikoilla kummittelee pihalle ilmestynyt lumiukko. 

Tapauksen selvittäminen lähtee nopeasti vyörymään eteenpäin kuin lumipallo. Nesbø on taitava juonenkuljettaja ja cliffhangereiden sirottelija. Hän kuljettaa meitä pitkin Osloa ja välillä käydään Bergenissäkin. 

Sattumoisin näin hiihtolomareissullani harvinaisen paljon Osloa - Harryn rakastetun Rakelin koti sijaitsee Holmenkollenin harjulla, jonne pääsee kätevästi metrolla. Kävin tällä kertaa myös Bygdøyn niemenkärjekkeellä ja juuri siellä tapahtuu suuri osa kirjan tapahtumista. Ajoin jopa samalla bussilinjalla kuin Harry, kun hän lähtee Fram-museolta tavattuaan Rakelin "viimeisen kerran".

Kaiken huipuksi kävin myös kirjassa useaan otteeseen mainitussa Ravintola Schrøderissä, Harryn kantapaikassa. Yksi seurueemme jäsen nimittäin toivoi saavansa maistaa perinteistä norjalaista ruokaa ja google ohjasi meidät - teinimme suureksi järkytykseksi - juuri tänne. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista ja ravintolan kanta-asiakkaat luokittelivat meidät hyväntahtoisesti "turisteiksi, jotka haluavat nähdä Harry Holen kantakapakan". Ja olihan se hieno hetki, kun kirjassa mainittiin Harryn istuvan ikkunan viereisessä kantapöydässään ja tiesin täsmälleen mistä pöydästä oli kyse!

Mutta tästäkin huolimatta Lumiukko jää ainoaksi Nesbøn kirjakseni. Kirjassa pilkotaan, paloitellaan ja kidutetaan naisten ruumiita siihen tahtiin, että minulle riittää. Nesbøn puolustuksesi sanottakoon, että kirjassa murhataan myös miehiä, mutta ensin näistä miehistä tehdään persoonia. Heistä kerrotaan huomattavasti enemmän kuin vain nimi ja ikä. 

Oletteko muuten kuulleet kirjapalkinnosta nimeltä Staunch Book Prize? Nyt harmillisesti jo lakkautettu palkinto nosti esille jännityskirjoja, jossa naisia ei "hakata, stalkata, käytetä seksuaalisesti hyväksi, raiskata tai murhata". Jo Nesbø älköön vaivautuko...

Osallistun tällä kirjalla Sadan vuoden kirjahaasteeseen. 2000-luvun alkuvuosina nähtiin Stieg Larssonin Millennium-boomi, johon Jo Nesbø liittyi sujuvasti mukaan. Samalla huomattiin, että jännityskirjoja kirjoittamallahan voi myös rikastua ja yhä useammat naiset ryhtyivät dekkarikirjailijoiksi. Loppu on historiaa, kuten sanotaan...

Kommentit

  1. Kiinnostavaa tuo rinnastus päivän uutisointiin ja murhaajan oikeus yksityisyyteen verrattuna uhriin, huh! Jo Nesbø on minulta jäänyt kokonaan tutustumatta ja juuri tuosta syystä, minkä mainitset, on tuntunut tosi raa'alta, vähän kuin Silta-sarjakin ja muut nordic noirit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä unohtui tosiaan kommentoida. Siis että uhrin kasvot voidaan näyttää, mutta tekijän peitetään. On kyllä todella omituista kaksinaismoralismia!

      Poista
    2. Ainakin täällä Ruotsissa levitellään surutta uhrin kuvaa, mielestäni siinä pitäisi olla yksityisyyden suoja. Ja mitä nuorempi nainen, sitä enemmän sitä kuvaa käytetään 😟

      Poista
  2. En tiedä onko se yhtään enempää mieltäylentävää (tai ehkä jopa vähemmän) että kuollut mies ei ole millään tavalla kiinnostava, jos kyseinen mies ei ole jollain erityispiirteellään tehnyt itsestään kiinnostavaa (jonka johdosta Nesbonkin täytyy ensin perustella miksi nämä miehet ovat persoonia, että kukaan olisi kiinnostunut), uhriudessakin pitää suoriutua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väkivaltaviihteessä vallitsee vahvat stereotypiat 😕

      Poista
  3. Itse olen lukenut tuota Hole-sarjaa. Aloin lukea sitä taannoin, kun siitä niin kohkattiin. Piti ihan tarkistaa ja seuraava kirja tässä sarjassa olisi minulla juuri tämä Lumiukko (olen lukenut siis sarjaa järjestyksessä alusta). Luin pari vuotta sitten sen edellisen sarjan kirjan (Vapahtaja), mutta en ole vielä “ehtinyt” jatkaa sarjaa.

    Minut voisi varmaan ihan rauhassa murhata, kun en ole edes äiti eli ketään ei kiinnosta. Tai sitten otsikot kirkuisivat jotain tyyliin, että “perheetön nainen murhattiin”. Siis niin kuin minulla ei olisi perhettä, vaikkei ole lapsia. Yleinen narratiivi uutisoinnissakin tosiaan on, että jos henkilö on vanhempi, se tuodaan kyllä esille koska siinä on jotain niin paljon traagisempaa kuin jonkun muun kuolemassa. Ellei siis kuollut ole lapsi. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä ihan kiva, että jos minut murhattaisiin, niin yleisö voisi huokaista helpotuksesta, kun “eihän sillä ole edes lapsia, niin ei ole niin paha juttu”. :D

    Minulla on tämä Lumiukko (enkuksi) omassa hyllyssäni. Siellä se on odotellut sopivaa aikaa, että jatkan sarjan parissa. Ehkä tänä vuonna voisin jatkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on raakaa peliä, media etsii sen vinkkelin, joka parhaiten myy. Ja jos olet oikein "hyvä" tapaus niin päädyt vielä jonkun true crime -jakson päähenkilöksi 🙄

      Poista
  4. Naiset uhreina herättävät myös perverssiä kiinnostusta. Kääntöpuolena heidän katoamisiinsa ja kuolemiinsa oikeasti paneudutaan, suurin osa miesuhreista painuu unholaan kun eivät ole mediaseksikkäitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perverssiksi minäkin sitä kutsun, jossain vaiheessa tuntui että dekkarikirjailijoiden piti keksiä aina vain järkyttävimpiä murhatapoja että erottautuisivat joukosta. Siinä vaiheessa jätin sen genren kokonaan.

      Poista
  5. Minäkin olen huomannut, että dekkareita kirjoitetaan myös siinä mielessä, että ne myyvät, vaikka eivät olisi edes kovin hyviä, kunhan ovat raakoja. Tällä on tehty hallaa koko genrelle.
    Olen pettynyt joka kerta, kun olen lukenut jonkin paljon mainostetun uuden dekkarin, joten näiden kirjojen lukenmine on jäänyt minulla vähälle. Nesbøn kirjoja en ole lukenut.
    Suomalaisista dekkaristeista olen pitänyt Matti Yrjänä Joensuusta ja ulkomaisista Karin Fossumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli nyt pitkä tauko siitä kun viimeksi olin lukenut dekkarin. Tuntuu, että jännitystä on ihan tarpeeksi elämässä kun lukee päivän uutiset :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o