Siirry pääsisältöön

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

 

Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia. 

Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvot on jätetty näkyville. Hänen kauniit ja hymyilevät kasvonsa myyvät. Murhan tekijällä lienee sen verran enemmän oikeuksia yksityisyyteen, ettei hänen kasvojaan siksi saa paljastaa?

Ja tästäpä pääsenkin sujuvasti tämänkertaiseen kirjaan, norjalaisen Jo Nesbøn vuonna 2007 ilmestyneeseen Lumiukko-dekkariin. Luin sen aikoinaan heti kirjan ilmestyttyä, totesin jännittäväksi mutta aivan liian raa'aksi enkä sen koommin ole palannut Harry Hole-sarjaan. Mutta kun kävin hiihtolomalla Oslossa, kaivoin kotiinpalattuani kirjan hyllystä ja luin sen uudelleen. Jännittävä se on edelleenkin, mutta kirja saa uuden ulottuvuuden kun sen lukee näin #metoo-rajapyykin jälkeen.

Harry Hole saa uuden tapauksen tutkittavakseen, kun Oslossa katoaa perheenäiti jäljettömiin. Hän yhdistää tapauksen nopeasti aikaisempiin, selvittämättömiksi jääneisiin katoamisiin. Kaikki perheenäitejä. Lisäksi rikospaikoilla kummittelee pihalle ilmestynyt lumiukko. 

Tapauksen selvittäminen lähtee nopeasti vyörymään eteenpäin kuin lumipallo. Nesbø on taitava juonenkuljettaja ja cliffhangereiden sirottelija. Hän kuljettaa meitä pitkin Osloa ja välillä käydään Bergenissäkin. 

Sattumoisin näin hiihtolomareissullani harvinaisen paljon Osloa - Harryn rakastetun Rakelin koti sijaitsee Holmenkollenin harjulla, jonne pääsee kätevästi metrolla. Kävin tällä kertaa myös Bygdøyn niemenkärjekkeellä ja juuri siellä tapahtuu suuri osa kirjan tapahtumista. Ajoin jopa samalla bussilinjalla kuin Harry, kun hän lähtee Fram-museolta tavattuaan Rakelin "viimeisen kerran".

Kaiken huipuksi kävin myös kirjassa useaan otteeseen mainitussa Ravintola Schrøderissä, Harryn kantapaikassa. Yksi seurueemme jäsen nimittäin toivoi saavansa maistaa perinteistä norjalaista ruokaa ja google ohjasi meidät - teinimme suureksi järkytykseksi - juuri tänne. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista ja ravintolan kanta-asiakkaat luokittelivat meidät hyväntahtoisesti "turisteiksi, jotka haluavat nähdä Harry Holen kantakapakan". Ja olihan se hieno hetki, kun kirjassa mainittiin Harryn istuvan ikkunan viereisessä kantapöydässään ja tiesin täsmälleen mistä pöydästä oli kyse!

Mutta tästäkin huolimatta Lumiukko jää ainoaksi Nesbøn kirjakseni. Kirjassa pilkotaan, paloitellaan ja kidutetaan naisten ruumiita siihen tahtiin, että minulle riittää. Nesbøn puolustuksesi sanottakoon, että kirjassa murhataan myös miehiä, mutta ensin näistä miehistä tehdään persoonia. Heistä kerrotaan huomattavasti enemmän kuin vain nimi ja ikä. 

Oletteko muuten kuulleet kirjapalkinnosta nimeltä Staunch Book Prize? Nyt harmillisesti jo lakkautettu palkinto nosti esille jännityskirjoja, jossa naisia ei "hakata, stalkata, käytetä seksuaalisesti hyväksi, raiskata tai murhata". Jo Nesbø älköön vaivautuko...

Osallistun tällä kirjalla Sadan vuoden kirjahaasteeseen. 2000-luvun alkuvuosina nähtiin Stieg Larssonin Millennium-boomi, johon Jo Nesbø liittyi sujuvasti mukaan. Samalla huomattiin, että jännityskirjoja kirjoittamallahan voi myös rikastua ja yhä useammat naiset ryhtyivät dekkarikirjailijoiksi. Loppu on historiaa, kuten sanotaan...

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Leena Laurila 18/3/23 11:03

    Kiinnostavaa tuo rinnastus päivän uutisointiin ja murhaajan oikeus yksityisyyteen verrattuna uhriin, huh! Jo Nesbø on minulta jäänyt kokonaan tutustumatta ja juuri tuosta syystä, minkä mainitset, on tuntunut tosi raa'alta, vähän kuin Silta-sarjakin ja muut nordic noirit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia18/3/23 18:19

      Tätä unohtui tosiaan kommentoida. Siis että uhrin kasvot voidaan näyttää, mutta tekijän peitetään. On kyllä todella omituista kaksinaismoralismia!

      Poista
    2. Mari / Mrs Karlsson lukee18/3/23 21:54

      Ainakin täällä Ruotsissa levitellään surutta uhrin kuvaa, mielestäni siinä pitäisi olla yksityisyyden suoja. Ja mitä nuorempi nainen, sitä enemmän sitä kuvaa käytetään 😟

      Poista
  2. Gregorius18/3/23 16:13

    En tiedä onko se yhtään enempää mieltäylentävää (tai ehkä jopa vähemmän) että kuollut mies ei ole millään tavalla kiinnostava, jos kyseinen mies ei ole jollain erityispiirteellään tehnyt itsestään kiinnostavaa (jonka johdosta Nesbonkin täytyy ensin perustella miksi nämä miehet ovat persoonia, että kukaan olisi kiinnostunut), uhriudessakin pitää suoriutua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee18/3/23 21:57

      Väkivaltaviihteessä vallitsee vahvat stereotypiat 😕

      Poista
  3. Elegia18/3/23 17:27

    Itse olen lukenut tuota Hole-sarjaa. Aloin lukea sitä taannoin, kun siitä niin kohkattiin. Piti ihan tarkistaa ja seuraava kirja tässä sarjassa olisi minulla juuri tämä Lumiukko (olen lukenut siis sarjaa järjestyksessä alusta). Luin pari vuotta sitten sen edellisen sarjan kirjan (Vapahtaja), mutta en ole vielä “ehtinyt” jatkaa sarjaa.

    Minut voisi varmaan ihan rauhassa murhata, kun en ole edes äiti eli ketään ei kiinnosta. Tai sitten otsikot kirkuisivat jotain tyyliin, että “perheetön nainen murhattiin”. Siis niin kuin minulla ei olisi perhettä, vaikkei ole lapsia. Yleinen narratiivi uutisoinnissakin tosiaan on, että jos henkilö on vanhempi, se tuodaan kyllä esille koska siinä on jotain niin paljon traagisempaa kuin jonkun muun kuolemassa. Ellei siis kuollut ole lapsi. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä ihan kiva, että jos minut murhattaisiin, niin yleisö voisi huokaista helpotuksesta, kun “eihän sillä ole edes lapsia, niin ei ole niin paha juttu”. :D

    Minulla on tämä Lumiukko (enkuksi) omassa hyllyssäni. Siellä se on odotellut sopivaa aikaa, että jatkan sarjan parissa. Ehkä tänä vuonna voisin jatkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee18/3/23 22:00

      Se on raakaa peliä, media etsii sen vinkkelin, joka parhaiten myy. Ja jos olet oikein "hyvä" tapaus niin päädyt vielä jonkun true crime -jakson päähenkilöksi 🙄

      Poista
  4. Anki18/3/23 17:37

    Naiset uhreina herättävät myös perverssiä kiinnostusta. Kääntöpuolena heidän katoamisiinsa ja kuolemiinsa oikeasti paneudutaan, suurin osa miesuhreista painuu unholaan kun eivät ole mediaseksikkäitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee18/3/23 22:03

      Perverssiksi minäkin sitä kutsun, jossain vaiheessa tuntui että dekkarikirjailijoiden piti keksiä aina vain järkyttävimpiä murhatapoja että erottautuisivat joukosta. Siinä vaiheessa jätin sen genren kokonaan.

      Poista
  5. Marjatta Mentula19/3/23 10:19

    Minäkin olen huomannut, että dekkareita kirjoitetaan myös siinä mielessä, että ne myyvät, vaikka eivät olisi edes kovin hyviä, kunhan ovat raakoja. Tällä on tehty hallaa koko genrelle.
    Olen pettynyt joka kerta, kun olen lukenut jonkin paljon mainostetun uuden dekkarin, joten näiden kirjojen lukenmine on jäänyt minulla vähälle. Nesbøn kirjoja en ole lukenut.
    Suomalaisista dekkaristeista olen pitänyt Matti Yrjänä Joensuusta ja ulkomaisista Karin Fossumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee22/3/23 16:46

      Minullakin oli nyt pitkä tauko siitä kun viimeksi olin lukenut dekkarin. Tuntuu, että jännitystä on ihan tarpeeksi elämässä kun lukee päivän uutiset :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...
14 kommenttia
Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...
2 kommenttia
Lue lisää

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...
5 kommenttia
Lue lisää

Vihdoinkin Berliinissä!

  Jostain syystä olen kovasti tykästynyt Berliiniin. Se ei ole mikään kovin kaunis kaupunki, jos vertaa muihin maailman suuriin turistikaupunkeihin, mutta Berliinin rosoisen ulkokuoren alta löytyy elämää nähnyt, hiukan väsähtänyt vanhus, joka kuitenkin elää täysillä tätä päivää. Ja Berliinillä on tarjota jokaiselle jotakin: lentokoneessa meitä oli sekalaisia seurueita - lapsiperheitä, vastarakastuneita pariskuntia, teknoklubiharrastajia. Ja sitten minä, jonka tarkoituksena oli koluta kaupungin museoita ja kulttuurikohteita niin paljon kuin neljään vuorokauteen niitä mahtuu. Ja sain todellakin palata kotiin tyytyväisenä - askelmittariin kertyi 45 kilometriä! Paljon ehdin nähdä, mutta samalla listaan löytyi uusia kohteita, jotka täytyy tulla katsomaan. Ich bin noch nicht fertig mit dir, Berlin! Tässä muutama kohokohta: 1. Jüdisches Museum - tämä on todennäköisesti yksi hienoimpia museoita, joissa olen koskaan käynyt! Paikka on enemmänkin muistomerkki ja sitä rakennettaessa ei ole ed...
10 kommenttia
Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...
20 kommenttia
Lue lisää