Siirry pääsisältöön

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

 

Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia. 

Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvot on jätetty näkyville. Hänen kauniit ja hymyilevät kasvonsa myyvät. Murhan tekijällä lienee sen verran enemmän oikeuksia yksityisyyteen, ettei hänen kasvojaan siksi saa paljastaa?

Ja tästäpä pääsenkin sujuvasti tämänkertaiseen kirjaan, norjalaisen Jo Nesbøn vuonna 2007 ilmestyneeseen Lumiukko-dekkariin. Luin sen aikoinaan heti kirjan ilmestyttyä, totesin jännittäväksi mutta aivan liian raa'aksi enkä sen koommin ole palannut Harry Hole-sarjaan. Mutta kun kävin hiihtolomalla Oslossa, kaivoin kotiinpalattuani kirjan hyllystä ja luin sen uudelleen. Jännittävä se on edelleenkin, mutta kirja saa uuden ulottuvuuden kun sen lukee näin #metoo-rajapyykin jälkeen.

Harry Hole saa uuden tapauksen tutkittavakseen, kun Oslossa katoaa perheenäiti jäljettömiin. Hän yhdistää tapauksen nopeasti aikaisempiin, selvittämättömiksi jääneisiin katoamisiin. Kaikki perheenäitejä. Lisäksi rikospaikoilla kummittelee pihalle ilmestynyt lumiukko. 

Tapauksen selvittäminen lähtee nopeasti vyörymään eteenpäin kuin lumipallo. Nesbø on taitava juonenkuljettaja ja cliffhangereiden sirottelija. Hän kuljettaa meitä pitkin Osloa ja välillä käydään Bergenissäkin. 

Sattumoisin näin hiihtolomareissullani harvinaisen paljon Osloa - Harryn rakastetun Rakelin koti sijaitsee Holmenkollenin harjulla, jonne pääsee kätevästi metrolla. Kävin tällä kertaa myös Bygdøyn niemenkärjekkeellä ja juuri siellä tapahtuu suuri osa kirjan tapahtumista. Ajoin jopa samalla bussilinjalla kuin Harry, kun hän lähtee Fram-museolta tavattuaan Rakelin "viimeisen kerran".

Kaiken huipuksi kävin myös kirjassa useaan otteeseen mainitussa Ravintola Schrøderissä, Harryn kantapaikassa. Yksi seurueemme jäsen nimittäin toivoi saavansa maistaa perinteistä norjalaista ruokaa ja google ohjasi meidät - teinimme suureksi järkytykseksi - juuri tänne. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista ja ravintolan kanta-asiakkaat luokittelivat meidät hyväntahtoisesti "turisteiksi, jotka haluavat nähdä Harry Holen kantakapakan". Ja olihan se hieno hetki, kun kirjassa mainittiin Harryn istuvan ikkunan viereisessä kantapöydässään ja tiesin täsmälleen mistä pöydästä oli kyse!

Mutta tästäkin huolimatta Lumiukko jää ainoaksi Nesbøn kirjakseni. Kirjassa pilkotaan, paloitellaan ja kidutetaan naisten ruumiita siihen tahtiin, että minulle riittää. Nesbøn puolustuksesi sanottakoon, että kirjassa murhataan myös miehiä, mutta ensin näistä miehistä tehdään persoonia. Heistä kerrotaan huomattavasti enemmän kuin vain nimi ja ikä. 

Oletteko muuten kuulleet kirjapalkinnosta nimeltä Staunch Book Prize? Nyt harmillisesti jo lakkautettu palkinto nosti esille jännityskirjoja, jossa naisia ei "hakata, stalkata, käytetä seksuaalisesti hyväksi, raiskata tai murhata". Jo Nesbø älköön vaivautuko...

Osallistun tällä kirjalla Sadan vuoden kirjahaasteeseen. 2000-luvun alkuvuosina nähtiin Stieg Larssonin Millennium-boomi, johon Jo Nesbø liittyi sujuvasti mukaan. Samalla huomattiin, että jännityskirjoja kirjoittamallahan voi myös rikastua ja yhä useammat naiset ryhtyivät dekkarikirjailijoiksi. Loppu on historiaa, kuten sanotaan...

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Leena Laurila 18/3/23 11:03

    Kiinnostavaa tuo rinnastus päivän uutisointiin ja murhaajan oikeus yksityisyyteen verrattuna uhriin, huh! Jo Nesbø on minulta jäänyt kokonaan tutustumatta ja juuri tuosta syystä, minkä mainitset, on tuntunut tosi raa'alta, vähän kuin Silta-sarjakin ja muut nordic noirit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia18/3/23 18:19

      Tätä unohtui tosiaan kommentoida. Siis että uhrin kasvot voidaan näyttää, mutta tekijän peitetään. On kyllä todella omituista kaksinaismoralismia!

      Poista
    2. Mari / Mrs Karlsson lukee18/3/23 21:54

      Ainakin täällä Ruotsissa levitellään surutta uhrin kuvaa, mielestäni siinä pitäisi olla yksityisyyden suoja. Ja mitä nuorempi nainen, sitä enemmän sitä kuvaa käytetään 😟

      Poista
  2. Gregorius18/3/23 16:13

    En tiedä onko se yhtään enempää mieltäylentävää (tai ehkä jopa vähemmän) että kuollut mies ei ole millään tavalla kiinnostava, jos kyseinen mies ei ole jollain erityispiirteellään tehnyt itsestään kiinnostavaa (jonka johdosta Nesbonkin täytyy ensin perustella miksi nämä miehet ovat persoonia, että kukaan olisi kiinnostunut), uhriudessakin pitää suoriutua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee18/3/23 21:57

      Väkivaltaviihteessä vallitsee vahvat stereotypiat 😕

      Poista
  3. Elegia18/3/23 17:27

    Itse olen lukenut tuota Hole-sarjaa. Aloin lukea sitä taannoin, kun siitä niin kohkattiin. Piti ihan tarkistaa ja seuraava kirja tässä sarjassa olisi minulla juuri tämä Lumiukko (olen lukenut siis sarjaa järjestyksessä alusta). Luin pari vuotta sitten sen edellisen sarjan kirjan (Vapahtaja), mutta en ole vielä “ehtinyt” jatkaa sarjaa.

    Minut voisi varmaan ihan rauhassa murhata, kun en ole edes äiti eli ketään ei kiinnosta. Tai sitten otsikot kirkuisivat jotain tyyliin, että “perheetön nainen murhattiin”. Siis niin kuin minulla ei olisi perhettä, vaikkei ole lapsia. Yleinen narratiivi uutisoinnissakin tosiaan on, että jos henkilö on vanhempi, se tuodaan kyllä esille koska siinä on jotain niin paljon traagisempaa kuin jonkun muun kuolemassa. Ellei siis kuollut ole lapsi. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä ihan kiva, että jos minut murhattaisiin, niin yleisö voisi huokaista helpotuksesta, kun “eihän sillä ole edes lapsia, niin ei ole niin paha juttu”. :D

    Minulla on tämä Lumiukko (enkuksi) omassa hyllyssäni. Siellä se on odotellut sopivaa aikaa, että jatkan sarjan parissa. Ehkä tänä vuonna voisin jatkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee18/3/23 22:00

      Se on raakaa peliä, media etsii sen vinkkelin, joka parhaiten myy. Ja jos olet oikein "hyvä" tapaus niin päädyt vielä jonkun true crime -jakson päähenkilöksi 🙄

      Poista
  4. Anki18/3/23 17:37

    Naiset uhreina herättävät myös perverssiä kiinnostusta. Kääntöpuolena heidän katoamisiinsa ja kuolemiinsa oikeasti paneudutaan, suurin osa miesuhreista painuu unholaan kun eivät ole mediaseksikkäitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee18/3/23 22:03

      Perverssiksi minäkin sitä kutsun, jossain vaiheessa tuntui että dekkarikirjailijoiden piti keksiä aina vain järkyttävimpiä murhatapoja että erottautuisivat joukosta. Siinä vaiheessa jätin sen genren kokonaan.

      Poista
  5. Marjatta Mentula19/3/23 10:19

    Minäkin olen huomannut, että dekkareita kirjoitetaan myös siinä mielessä, että ne myyvät, vaikka eivät olisi edes kovin hyviä, kunhan ovat raakoja. Tällä on tehty hallaa koko genrelle.
    Olen pettynyt joka kerta, kun olen lukenut jonkin paljon mainostetun uuden dekkarin, joten näiden kirjojen lukenmine on jäänyt minulla vähälle. Nesbøn kirjoja en ole lukenut.
    Suomalaisista dekkaristeista olen pitänyt Matti Yrjänä Joensuusta ja ulkomaisista Karin Fossumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee22/3/23 16:46

      Minullakin oli nyt pitkä tauko siitä kun viimeksi olin lukenut dekkarin. Tuntuu, että jännitystä on ihan tarpeeksi elämässä kun lukee päivän uutiset :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lisää miehiä!

Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta  Käräjät -kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki... Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika" . En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160. "Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä. Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä ...
2 kommenttia
Lue lisää

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...
8 kommenttia
Lue lisää

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...
4 kommenttia
Lue lisää

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...
14 kommenttia
Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää