Siirry pääsisältöön

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

 

Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua.

Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua.

Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". Suomenruotsalainen Siri von Essen oli August Strindbergin ensimmäinen vaimo. Sirille itselleen avioliitto oli toinen. Hän erosi ensimmäisestä miehestään, joka eli säntillistä elämää militäärinä ja toteutti Augustin tuella haaveensa näyttelijättären urasta.

Strindberg oli kuitenkin melkoisen kiivas luonne ja mieleltään epätasapainoinen, eikä avioliitto ollut helppo. Lapsiakin syntyi, joiden myötä Siri joutui luopumaan urastaan. Erottuaan Augustista Siri sai taloudellista apua ystävältään, tanskalaiselta kirjailijalta Marie Davidilta ja naiset asuivat myös pitkään samassa taloudessa. Mutta olivatko naiset myös rakastavaisia, kuten August raivoissaan väitti? Lena Einhorn, itsekin homoseksuaali, antaa tässä esikoisromaanissaan Sirin ja Marien jakaa keskenään myös vuoteen.

Lena Einhornia olen lukenut aiemminkin, mm. hänen Greta Garbosta kirjoittamansa biofiktion. Ja sama teema siinäkin, sillä Gretan ja opiskelukaverin Mimi Pollackin suhteen syvyydestä on spekuloitu. Einhornin kirjoista välittyy laaja perehtyminen arkistoihin ja elämäkerrallisiin faktoihin ja mikä tärkeintä, Einhorn ei sorru jaarittelemaan, kuten niin harmillisen monessa muussa historiallisessa romaanissa. Lämmin suositus siis Lena Einhornille!

Kotiin palattuani piti jo kiireesti lukea loppuun kirjastokirja, jonka eräpäivä oli ollut ja mennyt. Ruotsin television ilmastokriisiin erikoistunut toimittaja Erika Bjerström sai lopulta tarpeekseen vihakommenteista ja uhkaviesteistä ja sanoutui irti työstään. Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan "Demokratia kuolee kuumuudessa" hän ruotii tapahtunutta ja sitä kuinka hän jäi yksin myös työyhteisössään.

Kun Greta-kuume oli vaihtunut oikeistopopulistien yhä kasvavaan aggressioon, myös uutistoimitukset alkoivat muokata uutisiaan "klikkimyönteisimmiksi". Ihmiset eivät jaksa enää lukea ilmastokriisistä... Mutta tarkoittaako se, että aiheesta ei pidä enää uutisoida?

Bjerströmin kirja avaa hyvin nykytilannetta ja sitä missä pisteessä ollaan. Samalla kun Kiina mennä porskuttaa eteenpäin uuden vihreän teknologian tiellä, me länsimaat työnnämme päätä yhä syvemmälle pensaaseen. "Miten niin muka ilmasto lämpenee, täällähän on taas ihan kunnon talvi??"

Bjerström kysyykin aihellisesti, onko ainoa tie maapallomme pelastamiseen Kiinan kaltaisten diktatuurien tie. Demokraattiset prosessit vievät aivan liian paljon aikaa ja päätöksenteko hukkuu lopulta hiusten halkomiseen.

Paljon ajatuksia herättävä kirja!


***

Juli Zeh: Über Menschen (2022) 

Lena Einhorn: Siri (Norstedts 2011)

Erika Bjerström: Demokratin dör i hettan (Fri Tanke, 2025)

***

Ja paljon uusia ajatuksia herätti myös Berliini! Kieltenopiskeluhan ei ole pelkästään kieliopin ja sanojen tankkaamista. Se on parhaimmillaan myös uusien ajatusten, kohtaamisten ja ymmärrysten tankkaamista. Kaikkia näitä saan nyt sulatella loppuvuoden ajan. 

Enkä muuten edelleenkään kyllästynyt Berliiniin, takaisin on mentävä!






Kommentit

  1. Sinulla on riittävästi ambitioita ja reipasta asennetta tuossa saksan opiskelussa. Etkä ilmeisesti joutunut kokemaan mitään kielten sekamelskaa päässäsi 3 viikon aikana. Minulla oli sellainen kurja vaihe vuosia sitten 3 viikon italian kurssin aikana Bolognassa. Vaikutti kuin kaikki kielet olisivat keskivaiheilla kurssia kadonneet päästäni. Se meni ohi, mutta oli jotenkin inhottava kokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, viimeisellä viikolla alkoi kyllä mennä saksa ja ruotsi iloisesti sekaisin. Alkoi aivot ylikuumeta :) Mutta tämä oli kyllä hieno reissu, nautin täysillä siitä että sain uppoutua kieleen ilman mitään arkisia häiriötekijöitä. Menen ehdottomasti uudestaan!

      Poista
  2. Kieltä oppii vain puhumalla. Olin aikoinaan kesävaihdossa Potsdamissa ja kyllähän se paransi kielitaitoa ja nimenomaan puhumista aivan todella paljon.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

  Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan.  Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille!  Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta... Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähä...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...