Siirry pääsisältöön

In Memoriam Marianne Faithfull



Kirjahyllyssäni on nurkkaus, jota kutsun pahishyllyksi. Tälle hyllylle pääsevät kaikki ns. rock'n'roll -elämää viettäneet. Tietänette mitä tarkoitan... Siellä ovat niin Janis, Amy kuin Keithkin. Myös Philip Roth näyttää sinne eksyneen. Viime viikolla tästä kunnianarvoisesta joukosta lähti yksi tähti taivasmatkallensa - Marianne Faithfull (1946-2025).

Marianne Faithfullin omaelämäkerta Faithfull (kirjoitettu yhdessä David Daltonin kanssa) päätyi hyllyyni sattumalta jo vuosia sitten jollakin kirpparikierroksellani. Kirja oli jo silloin hyvin luetun näköinen. Aloin selailla sitä heti kotiin päästyäni ja muistan lukeneeni sen lähes tulkoon siltä istumalta.

Kun tieto Marianne Faithfullin kuolemasta uutisoitiin viime viikolla, otin pahishyllystä tuon entistä kuluneemman näköisen pokkarin, aloin selailla - ja olin taas välittömästi koukussa! Tällä kertaa lisämaustetta lukemiseen toi se seikka, että kävin viime vuonna kaksi kertaa Lontoossa ja monet kirjassa mainitut kadut ja puistot ovat vielä tuoreessa muistissani. Swinging London alkoi yhtäkkiä pyöriä päässäni värikkäänä elokuvana!

Faithfullin elämä on muuttunut yhdeksi aikamme myyttisistä rockhistorian tarinoista. Kohde itse suhtautui tähän hiukan vastahakoisesti, mutta hän ei suinkaan kieltänyt sitä että hän eli tietoisesti ja erittäin mielellään rockjulkkiksen elämää. Erityisen lämpimästi hän muisteli kaikkia tapaamiaan jännittäviä ihmisiä, joita hän ei olisi ilman julkisuuttaan päässyt lähellekään.

Faithfull rakasti ihmisiä ja tarinoita heistä, se käy heti selväksi jo kirjan alkusivuilta. Jo omat vanhemmat tarjosivat jännittävää materiaalia tarinointiin - äiti Eva oli balettitanssija ja Wienin aatelistoa, joka tapasi brittiläisen, sodan aikana Wieniin komennetun, tiedustelu-upseerin. Vanhemmat erosivat Mariannen ollessa kuusivuotias ja eron jälkeinen elämä kahdestaan äidin kanssa oli aineellisesti köyhää.

Mutta kun Marianne on 16-vuotias, alkaa tapahtua! Ja jotenkin tapahtumat vain vyöryvät ja yhtäkkiä hän on levyttänyt ja viettää kiertue-elämää, tapaa nuoren Cambridgen opiskelijamiehen, tulee raskaaksi ja menee naimisiin (sitä ennen hän on kuitenkin ehtinyt tehdä jo yhden abortin, isänä amerikkalainen laulajatähti ja kiertuekaveri Gene Pitney), saa pojan, eroaa, ryhtyy suhteeseen Mick Jaggerin kanssa (vaikka oikeasti Marianne on rakastunut Keithiin) ja tässä vaiheessa huumeet ovat jo arkipäivää.

Ja tämä kaikki kun olen lukenut vasta kirjan ensimmäisen kolmanneksen!

Mutta me, jotka jaksamme lukea ja kuulla Marianne Faithfullin elämästä kerta toisensa jälkeen, emme janoa näitä skandaalinkäryisiä tapahtumia. Se, joka meitä kiehtoo, on Faithfullin selviytymistarina. Sillä tämä elämä olisi voinut päättyä jo kauan, kauan sitten. Itse asiassa se oli lähellä päättyä jo 70-luvun alussa. 

Vai oliko ehkä kuitenkin tapahtunut uudelleensyntyminen? Faithfull kertoo nimittäin elämästään katseella, joka on ottanut selvän etäisyyden kaikkeen tapahtuneeseen. Mutta hän ei suinkaan kadu eikä halua unohtaa. Päinvastoin! Sisältä kumpuaa vakaumus siitä, että hän ei olisi tämä ihminen jos ei olisi käynyt läpi kaikkea kokemaansa.

Ja nytpä päädynkin aivan toisenlaiseen "selviytymistarinaan", jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Yhdistän Faithfullin kertojanäänen nimittäin juuri lukemaani belgialaiskirjailijan Amélie Nothombin kirjaan Soif (Jano), jossa Nothomb kertoo oman versionsa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Kertoja on itse Jeesus, joka kirjan lopussa pohtii sitä kuinka ihmiset kuolinvuoteellaan miettivät minkä kaiken tekisivät toisin, jos vain voisivat.

Nothombin Jeesus toteaa, että tämä on osoitus siitä, että kyseiset ihmiset ovat edelleen elossa. Sillä ollessaan kuollut ei elämää enää mieti katumuksen tai tekemättä jättämisen kautta. Silloin elämä muuttuu taideteokseksi, jota katsellessaan voi todeta: "tunnistan itseni tuosta pensselinvedosta". Ei ole hyviä tai huonoja pensselinvetoja. Uskon, että näin ajatteli myös Marianne Faithfull. Ylösnoussut... 

Omasta sekavasta lapsuudestaankin Faithfull toteaa myöhemmin, jo kypsän iän saavutettuaan, että ilman näitä nimenomaisia vanhempia hän ei olisi se joka hän on tänään. Ja hän piti itsestään sellaisena kuin oli! 

Tästä ja muista elämänvaiheistaan Faithfull kertoo esimerkiksi BBC:n suositussa radio-ohjelmassa Desert Island Discs, jota suosittelen myös lämpimästi, jos haluaa kurkistaa pikaisesti Marianne Faithfullin elettyyn elämään. Mutta varoitus: todennäköisesti haluat kuulla lisää!

**

Marianne Faithfull & David Dalton: Faithfull. An Autobiography (Little, Brown and Company, 1994)

Amélie Nothomb: Soif (2019, käännetty ruotsiksi 2024 nimellä "Törst")



Kommentit

  1. Hieno muistokirjoitus. Hauska tuo pahishyllysi:) Sattumalta lueskelin viikko sitten Janis Joplinin vaiheista, kun olin radiosta kuullut Move over-kipaleen. Tunsin suurta myötätuntoa, kun hänellä vaikutti olevan niin kova rakkauden nälkä eikä hän oikein osannut sitä ilmaista. Käyttäytyi loppuun asti kuin murrosikäinen riehuja. Huumeetkin vaikuttivat asiaan. - Marianne Faithful oli sitkeä sissi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäni kiinnostaa juuri tuo, että miksi toiset selviää ja toiset ei. Lapsuudestahan monet asiat juontavat juurensa, mutta rankka lapsuus ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä että olisi tuhoon tuomittu. Elämäkerrat ovat siinä mielessä erittäin opettavaista luettavaa 😀 Amy Winehouse on tosin minulle edelleen arvoitus, vaikka olen lukenut hänestä kaksi elämäkertaa ja nähnyt yhden dokumenttielokuvan. Mikä mahtoi olla se hänen sisäinen demoninsa...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lisää miehiä!

Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta  Käräjät -kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki... Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika" . En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160. "Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä. Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä ...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...