Siirry pääsisältöön

In Memoriam Marianne Faithfull



Kirjahyllyssäni on nurkkaus, jota kutsun pahishyllyksi. Tälle hyllylle pääsevät kaikki ns. rock'n'roll -elämää viettäneet. Tietänette mitä tarkoitan... Siellä ovat niin Janis, Amy kuin Keithkin. Myös Philip Roth näyttää sinne eksyneen. Viime viikolla tästä kunnianarvoisesta joukosta lähti yksi tähti taivasmatkallensa - Marianne Faithfull (1946-2025).

Marianne Faithfullin omaelämäkerta Faithfull (kirjoitettu yhdessä David Daltonin kanssa) päätyi hyllyyni sattumalta jo vuosia sitten jollakin kirpparikierroksellani. Kirja oli jo silloin hyvin luetun näköinen. Aloin selailla sitä heti kotiin päästyäni ja muistan lukeneeni sen lähes tulkoon siltä istumalta.

Kun tieto Marianne Faithfullin kuolemasta uutisoitiin viime viikolla, otin pahishyllystä tuon entistä kuluneemman näköisen pokkarin, aloin selailla - ja olin taas välittömästi koukussa! Tällä kertaa lisämaustetta lukemiseen toi se seikka, että kävin viime vuonna kaksi kertaa Lontoossa ja monet kirjassa mainitut kadut ja puistot ovat vielä tuoreessa muistissani. Swinging London alkoi yhtäkkiä pyöriä päässäni värikkäänä elokuvana!

Faithfullin elämä on muuttunut yhdeksi aikamme myyttisistä rockhistorian tarinoista. Kohde itse suhtautui tähän hiukan vastahakoisesti, mutta hän ei suinkaan kieltänyt sitä että hän eli tietoisesti ja erittäin mielellään rockjulkkiksen elämää. Erityisen lämpimästi hän muisteli kaikkia tapaamiaan jännittäviä ihmisiä, joita hän ei olisi ilman julkisuuttaan päässyt lähellekään.

Faithfull rakasti ihmisiä ja tarinoita heistä, se käy heti selväksi jo kirjan alkusivuilta. Jo omat vanhemmat tarjosivat jännittävää materiaalia tarinointiin - äiti Eva oli balettitanssija ja Wienin aatelistoa, joka tapasi brittiläisen, sodan aikana Wieniin komennetun, tiedustelu-upseerin. Vanhemmat erosivat Mariannen ollessa kuusivuotias ja eron jälkeinen elämä kahdestaan äidin kanssa oli aineellisesti köyhää.

Mutta kun Marianne on 16-vuotias, alkaa tapahtua! Ja jotenkin tapahtumat vain vyöryvät ja yhtäkkiä hän on levyttänyt ja viettää kiertue-elämää, tapaa nuoren Cambridgen opiskelijamiehen, tulee raskaaksi ja menee naimisiin (sitä ennen hän on kuitenkin ehtinyt tehdä jo yhden abortin, isänä amerikkalainen laulajatähti ja kiertuekaveri Gene Pitney), saa pojan, eroaa, ryhtyy suhteeseen Mick Jaggerin kanssa (vaikka oikeasti Marianne on rakastunut Keithiin) ja tässä vaiheessa huumeet ovat jo arkipäivää.

Ja tämä kaikki kun olen lukenut vasta kirjan ensimmäisen kolmanneksen!

Mutta me, jotka jaksamme lukea ja kuulla Marianne Faithfullin elämästä kerta toisensa jälkeen, emme janoa näitä skandaalinkäryisiä tapahtumia. Se, joka meitä kiehtoo, on Faithfullin selviytymistarina. Sillä tämä elämä olisi voinut päättyä jo kauan, kauan sitten. Itse asiassa se oli lähellä päättyä jo 70-luvun alussa. 

Vai oliko ehkä kuitenkin tapahtunut uudelleensyntyminen? Faithfull kertoo nimittäin elämästään katseella, joka on ottanut selvän etäisyyden kaikkeen tapahtuneeseen. Mutta hän ei suinkaan kadu eikä halua unohtaa. Päinvastoin! Sisältä kumpuaa vakaumus siitä, että hän ei olisi tämä ihminen jos ei olisi käynyt läpi kaikkea kokemaansa.

Ja nytpä päädynkin aivan toisenlaiseen "selviytymistarinaan", jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Yhdistän Faithfullin kertojanäänen nimittäin juuri lukemaani belgialaiskirjailijan Amélie Nothombin kirjaan Soif (Jano), jossa Nothomb kertoo oman versionsa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Kertoja on itse Jeesus, joka kirjan lopussa pohtii sitä kuinka ihmiset kuolinvuoteellaan miettivät minkä kaiken tekisivät toisin, jos vain voisivat.

Nothombin Jeesus toteaa, että tämä on osoitus siitä, että kyseiset ihmiset ovat edelleen elossa. Sillä ollessaan kuollut ei elämää enää mieti katumuksen tai tekemättä jättämisen kautta. Silloin elämä muuttuu taideteokseksi, jota katsellessaan voi todeta: "tunnistan itseni tuosta pensselinvedosta". Ei ole hyviä tai huonoja pensselinvetoja. Uskon, että näin ajatteli myös Marianne Faithfull. Ylösnoussut... 

Omasta sekavasta lapsuudestaankin Faithfull toteaa myöhemmin, jo kypsän iän saavutettuaan, että ilman näitä nimenomaisia vanhempia hän ei olisi se joka hän on tänään. Ja hän piti itsestään sellaisena kuin oli! 

Tästä ja muista elämänvaiheistaan Faithfull kertoo esimerkiksi BBC:n suositussa radio-ohjelmassa Desert Island Discs, jota suosittelen myös lämpimästi, jos haluaa kurkistaa pikaisesti Marianne Faithfullin elettyyn elämään. Mutta varoitus: todennäköisesti haluat kuulla lisää!

**

Marianne Faithfull & David Dalton: Faithfull. An Autobiography (Little, Brown and Company, 1994)

Amélie Nothomb: Soif (2019, käännetty ruotsiksi 2024 nimellä "Törst")



Kommentit

  1. Hieno muistokirjoitus. Hauska tuo pahishyllysi:) Sattumalta lueskelin viikko sitten Janis Joplinin vaiheista, kun olin radiosta kuullut Move over-kipaleen. Tunsin suurta myötätuntoa, kun hänellä vaikutti olevan niin kova rakkauden nälkä eikä hän oikein osannut sitä ilmaista. Käyttäytyi loppuun asti kuin murrosikäinen riehuja. Huumeetkin vaikuttivat asiaan. - Marianne Faithful oli sitkeä sissi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäni kiinnostaa juuri tuo, että miksi toiset selviää ja toiset ei. Lapsuudestahan monet asiat juontavat juurensa, mutta rankka lapsuus ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä että olisi tuhoon tuomittu. Elämäkerrat ovat siinä mielessä erittäin opettavaista luettavaa 😀 Amy Winehouse on tosin minulle edelleen arvoitus, vaikka olen lukenut hänestä kaksi elämäkertaa ja nähnyt yhden dokumenttielokuvan. Mikä mahtoi olla se hänen sisäinen demoninsa...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

  Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan.  Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille!  Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta... Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähä...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...