Siirry pääsisältöön

In Memoriam Marianne Faithfull



Kirjahyllyssäni on nurkkaus, jota kutsun pahishyllyksi. Tälle hyllylle pääsevät kaikki ns. rock'n'roll -elämää viettäneet. Tietänette mitä tarkoitan... Siellä ovat niin Janis, Amy kuin Keithkin. Myös Philip Roth näyttää sinne eksyneen. Viime viikolla tästä kunnianarvoisesta joukosta lähti yksi tähti taivasmatkallensa - Marianne Faithfull (1946-2025).

Marianne Faithfullin omaelämäkerta Faithfull (kirjoitettu yhdessä David Daltonin kanssa) päätyi hyllyyni sattumalta jo vuosia sitten jollakin kirpparikierroksellani. Kirja oli jo silloin hyvin luetun näköinen. Aloin selailla sitä heti kotiin päästyäni ja muistan lukeneeni sen lähes tulkoon siltä istumalta.

Kun tieto Marianne Faithfullin kuolemasta uutisoitiin viime viikolla, otin pahishyllystä tuon entistä kuluneemman näköisen pokkarin, aloin selailla - ja olin taas välittömästi koukussa! Tällä kertaa lisämaustetta lukemiseen toi se seikka, että kävin viime vuonna kaksi kertaa Lontoossa ja monet kirjassa mainitut kadut ja puistot ovat vielä tuoreessa muistissani. Swinging London alkoi yhtäkkiä pyöriä päässäni värikkäänä elokuvana!

Faithfullin elämä on muuttunut yhdeksi aikamme myyttisistä rockhistorian tarinoista. Kohde itse suhtautui tähän hiukan vastahakoisesti, mutta hän ei suinkaan kieltänyt sitä että hän eli tietoisesti ja erittäin mielellään rockjulkkiksen elämää. Erityisen lämpimästi hän muisteli kaikkia tapaamiaan jännittäviä ihmisiä, joita hän ei olisi ilman julkisuuttaan päässyt lähellekään.

Faithfull rakasti ihmisiä ja tarinoita heistä, se käy heti selväksi jo kirjan alkusivuilta. Jo omat vanhemmat tarjosivat jännittävää materiaalia tarinointiin - äiti Eva oli balettitanssija ja Wienin aatelistoa, joka tapasi brittiläisen, sodan aikana Wieniin komennetun, tiedustelu-upseerin. Vanhemmat erosivat Mariannen ollessa kuusivuotias ja eron jälkeinen elämä kahdestaan äidin kanssa oli aineellisesti köyhää.

Mutta kun Marianne on 16-vuotias, alkaa tapahtua! Ja jotenkin tapahtumat vain vyöryvät ja yhtäkkiä hän on levyttänyt ja viettää kiertue-elämää, tapaa nuoren Cambridgen opiskelijamiehen, tulee raskaaksi ja menee naimisiin (sitä ennen hän on kuitenkin ehtinyt tehdä jo yhden abortin, isänä amerikkalainen laulajatähti ja kiertuekaveri Gene Pitney), saa pojan, eroaa, ryhtyy suhteeseen Mick Jaggerin kanssa (vaikka oikeasti Marianne on rakastunut Keithiin) ja tässä vaiheessa huumeet ovat jo arkipäivää.

Ja tämä kaikki kun olen lukenut vasta kirjan ensimmäisen kolmanneksen!

Mutta me, jotka jaksamme lukea ja kuulla Marianne Faithfullin elämästä kerta toisensa jälkeen, emme janoa näitä skandaalinkäryisiä tapahtumia. Se, joka meitä kiehtoo, on Faithfullin selviytymistarina. Sillä tämä elämä olisi voinut päättyä jo kauan, kauan sitten. Itse asiassa se oli lähellä päättyä jo 70-luvun alussa. 

Vai oliko ehkä kuitenkin tapahtunut uudelleensyntyminen? Faithfull kertoo nimittäin elämästään katseella, joka on ottanut selvän etäisyyden kaikkeen tapahtuneeseen. Mutta hän ei suinkaan kadu eikä halua unohtaa. Päinvastoin! Sisältä kumpuaa vakaumus siitä, että hän ei olisi tämä ihminen jos ei olisi käynyt läpi kaikkea kokemaansa.

Ja nytpä päädynkin aivan toisenlaiseen "selviytymistarinaan", jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Yhdistän Faithfullin kertojanäänen nimittäin juuri lukemaani belgialaiskirjailijan Amélie Nothombin kirjaan Soif (Jano), jossa Nothomb kertoo oman versionsa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Kertoja on itse Jeesus, joka kirjan lopussa pohtii sitä kuinka ihmiset kuolinvuoteellaan miettivät minkä kaiken tekisivät toisin, jos vain voisivat.

Nothombin Jeesus toteaa, että tämä on osoitus siitä, että kyseiset ihmiset ovat edelleen elossa. Sillä ollessaan kuollut ei elämää enää mieti katumuksen tai tekemättä jättämisen kautta. Silloin elämä muuttuu taideteokseksi, jota katsellessaan voi todeta: "tunnistan itseni tuosta pensselinvedosta". Ei ole hyviä tai huonoja pensselinvetoja. Uskon, että näin ajatteli myös Marianne Faithfull. Ylösnoussut... 

Omasta sekavasta lapsuudestaankin Faithfull toteaa myöhemmin, jo kypsän iän saavutettuaan, että ilman näitä nimenomaisia vanhempia hän ei olisi se joka hän on tänään. Ja hän piti itsestään sellaisena kuin oli! 

Tästä ja muista elämänvaiheistaan Faithfull kertoo esimerkiksi BBC:n suositussa radio-ohjelmassa Desert Island Discs, jota suosittelen myös lämpimästi, jos haluaa kurkistaa pikaisesti Marianne Faithfullin elettyyn elämään. Mutta varoitus: todennäköisesti haluat kuulla lisää!

**

Marianne Faithfull & David Dalton: Faithfull. An Autobiography (Little, Brown and Company, 1994)

Amélie Nothomb: Soif (2019, käännetty ruotsiksi 2024 nimellä "Törst")



Kommentit

  1. Hieno muistokirjoitus. Hauska tuo pahishyllysi:) Sattumalta lueskelin viikko sitten Janis Joplinin vaiheista, kun olin radiosta kuullut Move over-kipaleen. Tunsin suurta myötätuntoa, kun hänellä vaikutti olevan niin kova rakkauden nälkä eikä hän oikein osannut sitä ilmaista. Käyttäytyi loppuun asti kuin murrosikäinen riehuja. Huumeetkin vaikuttivat asiaan. - Marianne Faithful oli sitkeä sissi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäni kiinnostaa juuri tuo, että miksi toiset selviää ja toiset ei. Lapsuudestahan monet asiat juontavat juurensa, mutta rankka lapsuus ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä että olisi tuhoon tuomittu. Elämäkerrat ovat siinä mielessä erittäin opettavaista luettavaa 😀 Amy Winehouse on tosin minulle edelleen arvoitus, vaikka olen lukenut hänestä kaksi elämäkertaa ja nähnyt yhden dokumenttielokuvan. Mikä mahtoi olla se hänen sisäinen demoninsa...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

1920-luvun klassikoita - Main Street (1920)

Uuden vuosikymmenen innoittamana kaivoin kirjahyllystäni Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938", jossa Blom käy läpi maailmansotien välistä poliittista historiaa ja kulttuurin käännekohtia. Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa mutta paikoin myös selkäpiitä karmivaa, sillä monessa kohtaa pystyi tekemään vertauksia oman aikamme yleiseen ilmapiiriin. Blomin kirja antoi minulle idean, että lukisin sadan vuoden takaisen 20-luvun bestselleritä tai muuten huomiota saaneita kirjoja ja kirjailijoita. Olen aina ollut kiinnostunut 1920-luvusta ja sen ajanhengestä mutta en ole aktiivisesti lukenut sen ajan kirjallisuutta. Päätin aloittaa vuodesta 1920 ja kyseisen vuoden (amerikkalainen) bestselleri olikin helppo löytää. Lokakuussa 1920 ilmestyi Sinclair Lewisin satiirinen pikkukaupunkikuvaus "Main Street", joka pongahti välittömästi myyntilistojen kärkeen ja herätti paljon keskustelua. Lewisin säälimätön kuvaus kuvitteellisesta Gop...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...