Siirry pääsisältöön

In Memoriam Marianne Faithfull



Kirjahyllyssäni on nurkkaus, jota kutsun pahishyllyksi. Tälle hyllylle pääsevät kaikki ns. rock'n'roll -elämää viettäneet. Tietänette mitä tarkoitan... Siellä ovat niin Janis, Amy kuin Keithkin. Myös Philip Roth näyttää sinne eksyneen. Viime viikolla tästä kunnianarvoisesta joukosta lähti yksi tähti taivasmatkallensa - Marianne Faithfull (1946-2025).

Marianne Faithfullin omaelämäkerta Faithfull (kirjoitettu yhdessä David Daltonin kanssa) päätyi hyllyyni sattumalta jo vuosia sitten jollakin kirpparikierroksellani. Kirja oli jo silloin hyvin luetun näköinen. Aloin selailla sitä heti kotiin päästyäni ja muistan lukeneeni sen lähes tulkoon siltä istumalta.

Kun tieto Marianne Faithfullin kuolemasta uutisoitiin viime viikolla, otin pahishyllystä tuon entistä kuluneemman näköisen pokkarin, aloin selailla - ja olin taas välittömästi koukussa! Tällä kertaa lisämaustetta lukemiseen toi se seikka, että kävin viime vuonna kaksi kertaa Lontoossa ja monet kirjassa mainitut kadut ja puistot ovat vielä tuoreessa muistissani. Swinging London alkoi yhtäkkiä pyöriä päässäni värikkäänä elokuvana!

Faithfullin elämä on muuttunut yhdeksi aikamme myyttisistä rockhistorian tarinoista. Kohde itse suhtautui tähän hiukan vastahakoisesti, mutta hän ei suinkaan kieltänyt sitä että hän eli tietoisesti ja erittäin mielellään rockjulkkiksen elämää. Erityisen lämpimästi hän muisteli kaikkia tapaamiaan jännittäviä ihmisiä, joita hän ei olisi ilman julkisuuttaan päässyt lähellekään.

Faithfull rakasti ihmisiä ja tarinoita heistä, se käy heti selväksi jo kirjan alkusivuilta. Jo omat vanhemmat tarjosivat jännittävää materiaalia tarinointiin - äiti Eva oli balettitanssija ja Wienin aatelistoa, joka tapasi brittiläisen, sodan aikana Wieniin komennetun, tiedustelu-upseerin. Vanhemmat erosivat Mariannen ollessa kuusivuotias ja eron jälkeinen elämä kahdestaan äidin kanssa oli aineellisesti köyhää.

Mutta kun Marianne on 16-vuotias, alkaa tapahtua! Ja jotenkin tapahtumat vain vyöryvät ja yhtäkkiä hän on levyttänyt ja viettää kiertue-elämää, tapaa nuoren Cambridgen opiskelijamiehen, tulee raskaaksi ja menee naimisiin (sitä ennen hän on kuitenkin ehtinyt tehdä jo yhden abortin, isänä amerikkalainen laulajatähti ja kiertuekaveri Gene Pitney), saa pojan, eroaa, ryhtyy suhteeseen Mick Jaggerin kanssa (vaikka oikeasti Marianne on rakastunut Keithiin) ja tässä vaiheessa huumeet ovat jo arkipäivää.

Ja tämä kaikki kun olen lukenut vasta kirjan ensimmäisen kolmanneksen!

Mutta me, jotka jaksamme lukea ja kuulla Marianne Faithfullin elämästä kerta toisensa jälkeen, emme janoa näitä skandaalinkäryisiä tapahtumia. Se, joka meitä kiehtoo, on Faithfullin selviytymistarina. Sillä tämä elämä olisi voinut päättyä jo kauan, kauan sitten. Itse asiassa se oli lähellä päättyä jo 70-luvun alussa. 

Vai oliko ehkä kuitenkin tapahtunut uudelleensyntyminen? Faithfull kertoo nimittäin elämästään katseella, joka on ottanut selvän etäisyyden kaikkeen tapahtuneeseen. Mutta hän ei suinkaan kadu eikä halua unohtaa. Päinvastoin! Sisältä kumpuaa vakaumus siitä, että hän ei olisi tämä ihminen jos ei olisi käynyt läpi kaikkea kokemaansa.

Ja nytpä päädynkin aivan toisenlaiseen "selviytymistarinaan", jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Yhdistän Faithfullin kertojanäänen nimittäin juuri lukemaani belgialaiskirjailijan Amélie Nothombin kirjaan Soif (Jano), jossa Nothomb kertoo oman versionsa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Kertoja on itse Jeesus, joka kirjan lopussa pohtii sitä kuinka ihmiset kuolinvuoteellaan miettivät minkä kaiken tekisivät toisin, jos vain voisivat.

Nothombin Jeesus toteaa, että tämä on osoitus siitä, että kyseiset ihmiset ovat edelleen elossa. Sillä ollessaan kuollut ei elämää enää mieti katumuksen tai tekemättä jättämisen kautta. Silloin elämä muuttuu taideteokseksi, jota katsellessaan voi todeta: "tunnistan itseni tuosta pensselinvedosta". Ei ole hyviä tai huonoja pensselinvetoja. Uskon, että näin ajatteli myös Marianne Faithfull. Ylösnoussut... 

Omasta sekavasta lapsuudestaankin Faithfull toteaa myöhemmin, jo kypsän iän saavutettuaan, että ilman näitä nimenomaisia vanhempia hän ei olisi se joka hän on tänään. Ja hän piti itsestään sellaisena kuin oli! 

Tästä ja muista elämänvaiheistaan Faithfull kertoo esimerkiksi BBC:n suositussa radio-ohjelmassa Desert Island Discs, jota suosittelen myös lämpimästi, jos haluaa kurkistaa pikaisesti Marianne Faithfullin elettyyn elämään. Mutta varoitus: todennäköisesti haluat kuulla lisää!

**

Marianne Faithfull & David Dalton: Faithfull. An Autobiography (Little, Brown and Company, 1994)

Amélie Nothomb: Soif (2019, käännetty ruotsiksi 2024 nimellä "Törst")



Kommentit

  1. Hieno muistokirjoitus. Hauska tuo pahishyllysi:) Sattumalta lueskelin viikko sitten Janis Joplinin vaiheista, kun olin radiosta kuullut Move over-kipaleen. Tunsin suurta myötätuntoa, kun hänellä vaikutti olevan niin kova rakkauden nälkä eikä hän oikein osannut sitä ilmaista. Käyttäytyi loppuun asti kuin murrosikäinen riehuja. Huumeetkin vaikuttivat asiaan. - Marianne Faithful oli sitkeä sissi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäni kiinnostaa juuri tuo, että miksi toiset selviää ja toiset ei. Lapsuudestahan monet asiat juontavat juurensa, mutta rankka lapsuus ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä että olisi tuhoon tuomittu. Elämäkerrat ovat siinä mielessä erittäin opettavaista luettavaa 😀 Amy Winehouse on tosin minulle edelleen arvoitus, vaikka olen lukenut hänestä kaksi elämäkertaa ja nähnyt yhden dokumenttielokuvan. Mikä mahtoi olla se hänen sisäinen demoninsa...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Vihdoinkin Berliinissä!

  Jostain syystä olen kovasti tykästynyt Berliiniin. Se ei ole mikään kovin kaunis kaupunki, jos vertaa muihin maailman suuriin turistikaupunkeihin, mutta Berliinin rosoisen ulkokuoren alta löytyy elämää nähnyt, hiukan väsähtänyt vanhus, joka kuitenkin elää täysillä tätä päivää. Ja Berliinillä on tarjota jokaiselle jotakin: lentokoneessa meitä oli sekalaisia seurueita - lapsiperheitä, vastarakastuneita pariskuntia, teknoklubiharrastajia. Ja sitten minä, jonka tarkoituksena oli koluta kaupungin museoita ja kulttuurikohteita niin paljon kuin neljään vuorokauteen niitä mahtuu. Ja sain todellakin palata kotiin tyytyväisenä - askelmittariin kertyi 45 kilometriä! Paljon ehdin nähdä, mutta samalla listaan löytyi uusia kohteita, jotka täytyy tulla katsomaan. Ich bin noch nicht fertig mit dir, Berlin! Tässä muutama kohokohta: 1. Jüdisches Museum - tämä on todennäköisesti yksi hienoimpia museoita, joissa olen koskaan käynyt! Paikka on enemmänkin muistomerkki ja sitä rakennettaessa ei ole ed...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Minna Rytisalo: Lempi

Sanonpa minäkin nyt sanaseni tästä Minna Rytisalon loistavasta esikoisteoksesta vaikka kaikki ylistyssanat lienee jo käytetty. En pitänyt mitään suurempaa kiirettä hankkiakseni kirjan käsiini sillä pelkäsin, että saattaisi käydä kuten esimerkiksi Elena Ferranten hehkutetun Napoli-sarjan kanssa. Sain suurella työllä ja tuskalla luettua ensimmäisen osan tuntematta sen kummempaa Ferrante-huumaa. "Lempi" odotti minua nyt kuitenkin kutsuvan näköisenä Suomi-Instituutin kirjaston hyllyllä joten päätin ottaa riskin. Oli oikeastaan hyvä, etten tiennyt kirjan tarinasta mitään ennen sen lukemista sillä sain näin nauttia täysillä kirjan hienosta rakenteesta. Tarina sisältää rikoksen, joka avautuu vähitellen lukijalle muun kerronnan lomassa. Mutta tämä on vain pieni osa juonta, vaikka tosin se ratkaiseva käänne. Kirjan teema on kaikessa yksinkertaisuudessaan "lempi", rakkaus ja miten se niin eri lailla tulee kunkin elämään. Rytisalo hahmottelee neljä nuorta, joiden rakkaust...