Siirry pääsisältöön

In Memoriam Marianne Faithfull



Kirjahyllyssäni on nurkkaus, jota kutsun pahishyllyksi. Tälle hyllylle pääsevät kaikki ns. rock'n'roll -elämää viettäneet. Tietänette mitä tarkoitan... Siellä ovat niin Janis, Amy kuin Keithkin. Myös Philip Roth näyttää sinne eksyneen. Viime viikolla tästä kunnianarvoisesta joukosta lähti yksi tähti taivasmatkallensa - Marianne Faithfull (1946-2025).

Marianne Faithfullin omaelämäkerta Faithfull (kirjoitettu yhdessä David Daltonin kanssa) päätyi hyllyyni sattumalta jo vuosia sitten jollakin kirpparikierroksellani. Kirja oli jo silloin hyvin luetun näköinen. Aloin selailla sitä heti kotiin päästyäni ja muistan lukeneeni sen lähes tulkoon siltä istumalta.

Kun tieto Marianne Faithfullin kuolemasta uutisoitiin viime viikolla, otin pahishyllystä tuon entistä kuluneemman näköisen pokkarin, aloin selailla - ja olin taas välittömästi koukussa! Tällä kertaa lisämaustetta lukemiseen toi se seikka, että kävin viime vuonna kaksi kertaa Lontoossa ja monet kirjassa mainitut kadut ja puistot ovat vielä tuoreessa muistissani. Swinging London alkoi yhtäkkiä pyöriä päässäni värikkäänä elokuvana!

Faithfullin elämä on muuttunut yhdeksi aikamme myyttisistä rockhistorian tarinoista. Kohde itse suhtautui tähän hiukan vastahakoisesti, mutta hän ei suinkaan kieltänyt sitä että hän eli tietoisesti ja erittäin mielellään rockjulkkiksen elämää. Erityisen lämpimästi hän muisteli kaikkia tapaamiaan jännittäviä ihmisiä, joita hän ei olisi ilman julkisuuttaan päässyt lähellekään.

Faithfull rakasti ihmisiä ja tarinoita heistä, se käy heti selväksi jo kirjan alkusivuilta. Jo omat vanhemmat tarjosivat jännittävää materiaalia tarinointiin - äiti Eva oli balettitanssija ja Wienin aatelistoa, joka tapasi brittiläisen, sodan aikana Wieniin komennetun, tiedustelu-upseerin. Vanhemmat erosivat Mariannen ollessa kuusivuotias ja eron jälkeinen elämä kahdestaan äidin kanssa oli aineellisesti köyhää.

Mutta kun Marianne on 16-vuotias, alkaa tapahtua! Ja jotenkin tapahtumat vain vyöryvät ja yhtäkkiä hän on levyttänyt ja viettää kiertue-elämää, tapaa nuoren Cambridgen opiskelijamiehen, tulee raskaaksi ja menee naimisiin (sitä ennen hän on kuitenkin ehtinyt tehdä jo yhden abortin, isänä amerikkalainen laulajatähti ja kiertuekaveri Gene Pitney), saa pojan, eroaa, ryhtyy suhteeseen Mick Jaggerin kanssa (vaikka oikeasti Marianne on rakastunut Keithiin) ja tässä vaiheessa huumeet ovat jo arkipäivää.

Ja tämä kaikki kun olen lukenut vasta kirjan ensimmäisen kolmanneksen!

Mutta me, jotka jaksamme lukea ja kuulla Marianne Faithfullin elämästä kerta toisensa jälkeen, emme janoa näitä skandaalinkäryisiä tapahtumia. Se, joka meitä kiehtoo, on Faithfullin selviytymistarina. Sillä tämä elämä olisi voinut päättyä jo kauan, kauan sitten. Itse asiassa se oli lähellä päättyä jo 70-luvun alussa. 

Vai oliko ehkä kuitenkin tapahtunut uudelleensyntyminen? Faithfull kertoo nimittäin elämästään katseella, joka on ottanut selvän etäisyyden kaikkeen tapahtuneeseen. Mutta hän ei suinkaan kadu eikä halua unohtaa. Päinvastoin! Sisältä kumpuaa vakaumus siitä, että hän ei olisi tämä ihminen jos ei olisi käynyt läpi kaikkea kokemaansa.

Ja nytpä päädynkin aivan toisenlaiseen "selviytymistarinaan", jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Yhdistän Faithfullin kertojanäänen nimittäin juuri lukemaani belgialaiskirjailijan Amélie Nothombin kirjaan Soif (Jano), jossa Nothomb kertoo oman versionsa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Kertoja on itse Jeesus, joka kirjan lopussa pohtii sitä kuinka ihmiset kuolinvuoteellaan miettivät minkä kaiken tekisivät toisin, jos vain voisivat.

Nothombin Jeesus toteaa, että tämä on osoitus siitä, että kyseiset ihmiset ovat edelleen elossa. Sillä ollessaan kuollut ei elämää enää mieti katumuksen tai tekemättä jättämisen kautta. Silloin elämä muuttuu taideteokseksi, jota katsellessaan voi todeta: "tunnistan itseni tuosta pensselinvedosta". Ei ole hyviä tai huonoja pensselinvetoja. Uskon, että näin ajatteli myös Marianne Faithfull. Ylösnoussut... 

Omasta sekavasta lapsuudestaankin Faithfull toteaa myöhemmin, jo kypsän iän saavutettuaan, että ilman näitä nimenomaisia vanhempia hän ei olisi se joka hän on tänään. Ja hän piti itsestään sellaisena kuin oli! 

Tästä ja muista elämänvaiheistaan Faithfull kertoo esimerkiksi BBC:n suositussa radio-ohjelmassa Desert Island Discs, jota suosittelen myös lämpimästi, jos haluaa kurkistaa pikaisesti Marianne Faithfullin elettyyn elämään. Mutta varoitus: todennäköisesti haluat kuulla lisää!

**

Marianne Faithfull & David Dalton: Faithfull. An Autobiography (Little, Brown and Company, 1994)

Amélie Nothomb: Soif (2019, käännetty ruotsiksi 2024 nimellä "Törst")



Kommentit

  1. Hieno muistokirjoitus. Hauska tuo pahishyllysi:) Sattumalta lueskelin viikko sitten Janis Joplinin vaiheista, kun olin radiosta kuullut Move over-kipaleen. Tunsin suurta myötätuntoa, kun hänellä vaikutti olevan niin kova rakkauden nälkä eikä hän oikein osannut sitä ilmaista. Käyttäytyi loppuun asti kuin murrosikäinen riehuja. Huumeetkin vaikuttivat asiaan. - Marianne Faithful oli sitkeä sissi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäni kiinnostaa juuri tuo, että miksi toiset selviää ja toiset ei. Lapsuudestahan monet asiat juontavat juurensa, mutta rankka lapsuus ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä että olisi tuhoon tuomittu. Elämäkerrat ovat siinä mielessä erittäin opettavaista luettavaa 😀 Amy Winehouse on tosin minulle edelleen arvoitus, vaikka olen lukenut hänestä kaksi elämäkertaa ja nähnyt yhden dokumenttielokuvan. Mikä mahtoi olla se hänen sisäinen demoninsa...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...