Siirry pääsisältöön

Kaksoiselämää peilimaailmassa - onko jo aika irtautua sosiaalisen median syövereistä ja palata "oikeaan" maailmaan?

 


Paluu arkeen on nyt tapahtunut. Mukava olotila tämäkin, vanhat tutut rutiinit luovat järjestystä ja turvankin tunnetta. Samalla luen kuitenkin mediassa kiertäviä ohjeita siitä, miten lomafiilistä voi pitää yllä myös arjessa. Loman rentouttava vaikutushan ei nimittäin kovin pitkälle kestä ja jos rentoa meininkiä pitää odottaa seuraavaan lomaan asti niin sitten ollaan heikoilla jäillä. Arjessa pitää olla myös hengähdystaukoja, minimissään vaikkapa työpaikalla istuessa ikkunasta ulos tuijottaminen muutaman minuutin ajan.

Minulle loman kohokohtia on aina se, kun saan alkaa purkaa korkeiksi kasaantuneita kirjakasoja. Kun on aikaa lukea monta tuntia! Ja saa lukea ulkona riippumatossa! Onneksi ehdin harrastaa lukemista myös arkena, vaikka tietysti lyhyemmin istunnoin. Minulle pieni miniloma muodostuu kahdesti päivässä kun matkustan tunnelbanalla työpaikalle. Matka kestää 42 minuuttia, saman verran takaisin. Arjen luksusta!

Ensimmäisellä lomanjälkeisellä työviikollani matkustin töihin yhdessä Naomi Kleinin kanssa. Hänen uusin teoksensa "Kaksoisolento" on vilahtanut myös suomalaisblogeissa ja koska olen jo kokenut Kleinin lukija niin totta kai halusin lukea myös tämän. Esikoisteos "No Logo" oli aikoinaan mieltäni järisyttänyt lukukokemus (jonka seurauksena boikotoin edelleen yhä enenevässä määrin vähänkään epäilyttäviä tuotemerkkejä). 

Olen lukenut myös Kleinin vuonna 2017 ilmestyneen "Kun ei ei riitä", jossa hän tutkii Yhdysvaltain silloisen presidentin brändäyspolitiikkaa ja tämän harjoittaman politiikan vaikutusta maapallon tulevaisuuteen. Tämäkin kirja aiheutti paljon aivotoimintaa, tosin jäin kaipaamaan jotain käytännönläheisempää suuntaviittaa. Mitä voisi esimerkiksi tällainen kokopäivätöissä käyvä äiti tehdä asian hyväksi? Barrikaadeille kun ei aina ehdi (...tai jaksa).

Kleinin uuden teoksen aihe on ikiaikainen kaksoisolento-teema, joka konkretisoitui hänen omassa elämässään kun toinen amerikanjuutalainen ja saman etunimen omaava aktivisti Naomi Wolf alkoi saada enemmän julkisuutta. Monet sekoittivat nämä kaksi Naomia keskenään, mikä teki Kleinin olotilan varsin tukalaksi sillä ennen lähinnä feministinä nimeä tehneen Wolfin katse kohdistuu nyt yhä vahvemmin salaliittoteorioihin, ja peräti itsensä Steven Bannonin suojeluksessa. Kirjaa lukiessa tunnistaakin muuten monet suomalaisessakin somessa kiertävät väitteet - nehän ovat peräisin Bannonin sylttytehtaalta!

Klein lähtee kirjassaan liikkeelle keskustelusta, jonka hän sattuu kuulemaan naistenvessassa. Keskustelussa käy selkeästi ilmi, että Klein on sekoitettu jälleen kerran siihen toiseen Naomiin. Keskustelu on kuitenkin sen verran kriittinen, että Klein menee naisten luo ja toteaa, että he taitavat puhua nyt Naomi Wolfista. 

Klein yrittää pitää päänsä kylmänä, vaikka nämä kaksi Naomia alkavat sekoittua toisiinsa yhä kummallisemmissa paikoissa. Lopulta, kun pandemia iskee ja elämä siirtyy entistä enemmän digitaalisille alustoille, Klein ei pysty enää pitämään etäisyyttä.

Klein alkaa lukea aktiivisesti Wolfin kirjoituksia ja mediaesiintymisiä. Pikkuhiljaa hän kiinnostuu kaksoisolento-teemasta yleisemmällä tasolla ja silloin avautuu koko se "peilimaailma", jonka Klein näkee ikäänkuin rinnakkaistodellisuutena, jossa keskenään mellastavat äärioikeisto, rokoteskeptikot ynnä muut konspiraatioteoreetikot.

Klein on aina kirjoittanut hyvin kärjekkäästi ja niin hän tekee myös tässä kirjassa. Mutta jos osaa itse pysyttäytyä siinä jossakin välimaastossa niin Kleinin teksti on todella virkistävää luettavaa. Kleinhan on itse selkeästi vasemmistolainen, mutta myös äärivasemmisto osuu paikoin Kleinin kriittisen katseen valokeilaan. Ja Klein on myös sopivassa määrin itsekriittinen, mikä sekin osaltaan tasapainottaa kirjan vastakkainasettelua.

Mutta se, joka tästä kirjasta jäi tällä kertaa päällimmäisenä mieleen, on kohta jossa Klein siteeraa saksalaisfilosofi Hanna Arendtia. Arendtin mukaan ajatusprosessi on ennen kaikkea keskustelua itsensä kanssa - "between me and myself". Arendt toteaa, että pahuus saa vallan silloin, kun tavalliset ihmiset eivät enää käy sisäistä keskustelua vaan alkavat vain toistaa yleisesti kiertäviä väittämiä ja iskulauseita. Tai kun ihmiset eivät enää pysty kuvittelemaan muunlaisia näkemyksiä ja käsityksiä kuin ne omansa. Silloin ollaan vaarallisilla vesillä.

Kleinin sanoin:

We should not fear having voices in our heads - we should fear their absence.

Klein antaa muuten vinkin, miten tunnistaa peilimaailman asianajajat: jos sanoman tarkoituksena on luoda paniikkia ja kaaosta, tiedät mistä on kyse. Sen "oikean todellisuuden" puolestapuhujat ovat taas enemmmän rauhallisen linjan kannalla. 

Oma spontaani reaktioni kirjan luettuani oli ottaa paussi sosiaalisesta mediasta (joka suurelta osin jatkuu edelleen). Sosiaalisen median kärjekäs juupas-eipäs-väittely ei vie enää eteenpäin, vain syvemmälle pohjamutiin. Tuli vahva tunne lukea enemmän itse ja ennen kaikkea ajatella itse - onneksi minulla on päivittäin ne 2x42 minuuttia!

**

Naomi Klein: Doppelganger. A trip into the mirror world (Allen Lane 2023)

Suomentanut Silja-Maaria Aronpuro: Kaksoisolento (Into 2024)


Kommentit

  1. Siunattu junamatka! Minulla oli työaikana samanlainen lähijunalla Hgin keskustaan, 25 min suuntaansa - ja aina luin. Nyt tyttärelläni on samanlainen matka Vantaalle :) Hänkin pitää sitä lapsiperheen äitinä "omana" aikana, joka on ihana tyhjä paussi kaikesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Tukholmassa pitkät työmatkat on enemmän sääntö kuin poikkeus ja kyllähän se kieltämättä välillä ottaa päähän, mutta ne päivät kun on hyvä kirja menossa ja edessä on ne kaksi työmatkan pätkää, ne on juhlapäiviä ne... 😀

      Poista
  2. Luin No Logon aikoinaan hieman harppoen.
    Dobbelganger vaikuttaa teokselta, jonka haluaisin lukea.
    Rupesin miettimään, viekö mustavalkoisen somemaailman ohella myös lukemisen väheneminen oman sisäisen keskustelun vähenemiseen. Kuunnellessa ottaa vain vastaan lukiessa omassa mielessä tapahtuu enemmän, pysähtyy, alkaa puntaroida ja tekee tekstistä oman tulkinnan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvä pointti, Marjatta! Kirjan kuunteleminen on erilainen prosessi, minusta se tuntuu jopa vähän "pakkosyötöltä" juuri sen vuoksi, että siinä on hankala pysähtyä ja antaa ajatuksen kulkea.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

  Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan.  Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille!  Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta... Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähä...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...