Siirry pääsisältöön

Naomi Klein: Kun ei ei riitä (2017)


Ei mitään kevyttä kesälukemista tämä Naomi Kleinin uusin mutta ehkä parempi lukea se näin alkukesän valoisina iltoina kuin esimerkiksi marraskuussa, jolloin kirjan synkkä aihe saattaisi tuntua vieläkin masentavammalta. Klein ei nimittäin hymistele vaan kertoo painokkaasti mitä mieltä on Trumpin hallinnosta ja sen vaikutuksesta maapallomme tulevaisuuteen. Menossa on sellaiset uusliberalistiset kekkerit, että hinta niistä maksetaan koko maapallon väestön kustannuksella. Mutta toivoa on, joskin aikaa vain vähän.

Nyt on yritettävä pitää kieli keskellä suuta, ettei tämä eksy liikaa politiikan puolelle. Soisin kuitenkin tämän kirjan jokaiselle luettavaksi ja vaikkapa eräällekin entiselle presidenttiehdokkaalle, joka tuntuu olevan kovasti Trumpin lumoissa.  Klein taustoittaa niin vakuuttavasti ja yleistajuisesti maailmantalouden kehityksen ja sen vaikutuksen Trumpin vallannousuun, että moni käänne Yhdysvaltain politiikassa saa loogisen selityksensä.  Kleinin versio on tietysti vain yksi puoli asiasta ja kieltämättä kovasti vasemmistolainen mutta kirjan lukeminen saattaa kuitenkin auttaa näkemään Trumpin toiminnan osana laajempaa ideologiaa eikä vain yksittäisenä "kohtalon oikkuna".

On myös hyvä jos Kleinin takavuosien menestyskirja 'No Logo' on jo luettuna, siihen kirjaan Klein viittaa itsekin moneen otteeseen. Trump perheineen on brändi-ideologian ruumiillistuma ja presidenttiys onkin mitä parhainta tavaramerkin markkinointia. Ei siis ihme, että Mrs Trump haastaessaan brittilehti Daily Mailin oikeuteen loukkaavista kirjoituksista vetosi juuri tavaramerkkiinsä kohdistuneeseen vahinkoon ja siitä seuranneisiin tuleviin ansiomenetyksiin. Trumpin maailmassa First Lady -tittelillä tahkotaan ennen kaikkea rahaa.

Kleinin tyyli on poleeminen ja osin vähän turhan melodramaattinenkin. Mutta kirjan aihe ei salli mitään puolivillaisuuksia, uusliberalistinen juna etenee sellaista vauhtia että jäljellä on pian vain savuavat rauniot. On siis kiire pysäyttää se. Tosin jos itseni tavoin odottaa jotain konkreettisempia ohjeita niin joutunee pettymään. Ainoa keino kampittaa miljardööripoliitikkojen eteneminen on kansalaisaktivismi. Mutta jos on tällainen kokopäivätöissä käyvä perheenäiti niin missä vaiheessa ennättäisin barrikaadeille?

Yksittäisenä kansalaisena en voi muuta kuin vain olla valveutunut ja yrittää kampittaa omissa sosiaalisissa piireissäni pyöriviä harhaluuloja. Lisäksi Klein (ehkä hiukan coelhomaisen naivisti)  kehottaa nitistämään pienimmätkin "trumpimaiset" piirteet itsessämme - ne, jotka saavat meidät näkemään itsemme enemmän tuotemerkkinä kuin kanssaihmisenä tai jotka saavat meidät solvaamaan muita jotka sattuvat olemaan eri mieltä kanssamme.

Den goda nyheten är att när vi avtrumpifierar oss - kanske genom att lova att ägna fler timmar i veckan åt ansikte-mot-ansikte-relationer eller ge upp en del av vårt eget för projektets större goda, eller inse att så mycket i livet inte kan köpas och säljas - kan vi faktiskt bli lyckligare. Och det kommer att hjälpa oss i en kamp som inte har någon mållinje i sikte och faktiskt kommer att kräva ett livstidsengagemang.

Trumpin edustama ideologia ei tietystikään rajoitu vain Yhdysvaltoihin. Jos Suomen nykyinen hallitus esimerkiksi vähättelee akateemista tutkimusta niin se on täysin samassa linjassa Trumpin ja kumppaneiden kanssa. Klein selittää tieteen muuttumisen taistelukentäksi sillä, että tiede on kerta toisensa jälkeen pystynyt osoittamaan kuinka uusliberalistinen tapa hoitaa asioita johtaa vääjäämättä katastrofiin ja lajimme tuhoon. Ei siis ihme, että poliitikoille tutkijatkin ovat sitten vain niitä "kaiken maailman dosentteja".

Kleinin kirja on terapiakirja meille maapallon tulevaisuudesta huolestuneille. En ihan päässyt selvyyteen siitä onko meillä oikeasti mahdollisuuksia muuttaa suuntaa mutta Klein yrittää kuitenkin valaa uskoa. Oman mielenrauhani säilyttämisen vuoksi päätän uskoa Naomi Kleinia.

**
Naomi Klein: No is not enough
Kun ei ei riitä. Vastaisku sokkipolitiikalle (Into Kustannus 2018)
Nej är inte nog
Käännös ruotsiksi: Joachim Retzlaff
Ordfront 2017

Helmet-lukuhaaste: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...