Siirry pääsisältöön

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista


 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä. 

Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan! 

Mutta nyt asiaan... 

**

Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenkiintoinen, joten en edes kaivannut mitään vaihtelua.

Ja sanottakoon jo nyt, että kirja oli itse asiassa loistava! Löysin sen alunperin New York Timesin kokoamalta vuoden 2023 huomattavimmat kirjat -listalta. Anna Funderin nimi sai heti kellot soimaan - kyllä, hänhän oli kirjoittanut sen viime vuonna lukemani DDR:n synkkään menneisyyteen perehtyvän Stasiland-kirjan

Uusimmassa kirjassaan Funder on löytänyt aiheekseen George Orwellin ensimmäisen vaimon, Eileen Blairin. Luottokirjastoni oli onneksi jo hankkinut tämän kirjan ja sain sen nopeasti itselleni. Enkä osannut arvatakaan, millaiselle matkalle Funderin johdatuksella pääsisin.

Funder käyttää tässäkin kirjassa samaa tyylikeinoa kuin Stasiland-kirjassaan - kaiken alkupisteenä on nimittäin Funderin oma elämä. Kiireinen työelämä sekä perheen ja kodin kaaos olivat saaneet Funderin siihen pisteeseen, että jotain oli tehtävä. Sattumalta käsiin osunut George Orwellin teksti sai hänet pysähtymään.

After the age of about thirty, Orwell writes, most people abandon individual ambition - in many cases, indeed, they almost abandon the sense of being individuals at all, and live chiefly for others, or are simply smothered under drudgery.

Funder päättää lähteä katsomaan, löytyisikö hänestä vielä jotain "omaa" kaiken äitiyden ja vaimouden alta. Ja matkaoppaaksi hän ottaa suuresti ihailemansa George Orwellin. Funder lukee kaikki Orwellista kirjoitetut elämäkerrat, mutta yhtäkkiä rivien välistä alkaakin kurkistella joku aivan vieras hahmo. Joku, jota tuskin mainitaan. Orwellkin tyytyy käyttämään usein vain nimitystä "vaimo". Kuka oli tämä nainen? Ja miksi hänet oli häivytetty niin tehokkaasti pois Orwellin elämästä?

Eileen O'Shaughnessy (s. 1905) oli jo ehtinyt työskennellä koko nuoren ikänsä eri työpaikoissa kunnes alkoi opiskella Lontoon yliopistossa psykologiaa. Erityisesti häntä kiinnosti lasten kanssa työskentely. Eileen oli 30-vuotias tavatessaan Eric Blairin erään opiskelukaverinsa järjestämässä illanvietossa. He alkavat jutella ja asia on melkeinpä sillä selvä. Eric tietää heti Eileenin nähdessään, että tämän naisen kanssa hän haluaisi mennä naimisiin.

Tarinan edetessä käy ilmi, että Eric olikin varsinainen sarjakosija. Ehkäpä hän tiesi itsekin, että vaimo oli ehdoton edellytys hänen oman elämänsä järjestyksessä pitämisessä. Ja monet Ericin ystävistä todistivat, että lopulta se oikea kirjailijanura George Orwellina alkoi vasta, kun Eileen ilmestyi kuvioihin. 

Hääseremoniassa Eileen pyytää vihkijää poistamaan vihkivalasta sanan "obey". Sulhaseltahan vastaavaa tottelemista ei vaadittu. Tosin Orwellin itsensä ja tämän elämäkertureiden mukaan kirkkoherra jätti sanan pois oma-aloitteisesti, mutta Funder epäilee vahvasti tämän olleen juuri Eileenin oma tahto.

Elämä Orwellin vaimona ei ollut totisesti helppoa. Kirjailijalla oli vahva visio maalla-asumisesta, johon kuuluisi sekä kanoja että vuohia. Pieni puotikin siinä voisi olla talon yhteydessä! Arvaatte varmaan kuka tuon kaiken hoiti?

Orwell lähtee tunnetusti myös mukaan Espanjan sisällissotaan, kuten niin monet muutkin tuon ajan kirjailijat ja kulttuurihenkilöt, jotka halusivat olla tapahtumien keskipisteessä. Mutta perässä seurasi myös Eileen ja Funderin mukaan juuri Eileen oli se, joka oli siellä missä oikeasti tapahtui. Orwell vietti aikaansa lähinnä juoksuhaudoissa istuen ja kirjoittaen kun taas Eileen pyöritti brittiläisen ILP-työläispuolueen vastarintatyötä. Ja kun tilanne kävi oikeasti tukalaksi, Eileen järjesti pakotien Espanjasta itselleen ja Orwellille. Tämä sen jälkeen, kun Eileen on ensin pelastanut pahasti haavoittuneen Ericin rintamalta sairaalahoitoon.

Kotona Englannissa Orwell alkaa kirjoittaa toden teolla ja Eileen hankkii työllään tarvittavan toimeentulon. Lisäksi Eileen tietysti tekee ruuan, pyykkää, siivoaa... ja hyväksyy hiljaa Orwellin sivusuhteet muiden naisten kanssa. Kaiken tämän lisäksi Eileen toimii Orwellin tekstien editoijana ja puhtaaksikirjoittajana.

Espanjan sisällisodan kokemukset inspiroivat Orwellin kirjoittamaan "Eläinten vallankumous" -kirjaa ja kirjan aihe innoitti myös Eileenia. Funder kuvaa, kuinka Eric ja Eileen lukivat Orwellin tekstiä iltaisin sängyssä ja keksivät yhä uusia hahmoja tarinaan. Kirjan ilmestymisen jälkeen Orwellin tunteneet ihmettelivät miten aikaisemmin niin vakavahenkistä tekstiä kirjoittanut mies olikin intoutunut näin korkealentoiseen satiiriin. Eileenin ystävät taas löysivät heti kirjasta Eileenin huumorin ja terävän ironian.

Tarinan loppu ei ole onnellinen. Eileen kärsi koko aikuisikänsä runsaasta verenvuodosta ja kivuista, minkä Funder epäilee olleen endometrioosia. Lisäksi kohdusta löytyi useita kasvaimia ja edessä oli kohdunpoisto, mutta sitä ennen heikossa kunnossa olleelle Eileenille piti tehdä verensiirto. Eileen oli huolissaan sairaalakuluista ja pohdiskeli jopa olisiko hän kaikkien kulujen "arvoinen".  Rahaa säästäkseen hän hakeutuu hoitoon pienemmässä kaupungissa sijaitsevaan sairaalaan, jossa hoitokulut olivat pienemmät. 

Eileen luulee, että hänelle tehtäisiin myös tässä toisessa sairaalassa lontoolaislääkärien ehdottomasti vaatima verensiirto, mutta ennen leikkausta puhuessaan hoitajan kanssa hän ymmärtää, ettei sellaista olekaan suunniteltu. Eileen kirjoittaa vielä viimeisen kirjeen, jo lääkityksen saatuaan, siltä varalta että hän kuolisi leikkauksessa. Hän ei herää koskaan nukutuksesta.

Eileen ja erityisesti Eric toivoivat kovasti lasta, mutta Eric oli steriili eivätkä he koskaan saaneet biologista lasta. Mutta sodan lopulla pariskunta adoptoi pojan, joka jäi siis äidittömäksi vain runsaan vuoden ikäisenä. Eileenin kuoleman jälkeen Orwell aloittaa jälleen kosimisurakkansa ja onnistuu lopulta suostuttelemaan avioliittoon yhden aikaisemmista heiloistaan. Tämä ei kuitenkaan suostu ryhtymään äitipuoleksi, "sopimukseen" sisällytetään vain Orwellin kirjallisen tuotannon oikeuksien hallinta. Orwell kuolee jo vuonna 1950, jolloin Richard-poika päätyy Orwellin siskon kasvattipojaksi. 

Ennen kuolemaansa Orwell ehtii saada valmiiksi pääteoksensa, 1984. Alunperin Orwell kaavaili kirjalle nimeä "The Last Man in Europe". Mutta mistä tuo vuosiluku? Ehkä Eileenin nuoruudessaan kirjoittamasta runosta "The End of the Century, 1984"...?

**

Anna Funder: Wifedom. Mrs Orwell's Invisible Life. (Random. Penguin House. 2023)



Kommentit

  1. Oi oi, mikä turha kuolema!
    Kyllä rupesi ärsyttämään tuo oman lahjakkuuden lahjoittaminen toiselle, joka sai kaiken kunnian. Löydänköhän hyllystäni 1984, Eläinten vallankumous minulla ainakin on. Katsoisin, onko niissä edes kiitosta ja omistuskirjoitusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otin nyt myös hyllystä tuon Eläinten vallankumouksen ja luin alkuesittelyn Orwellista. Se saakin ihan uuden sävyn kun tietää kuka siellä taustalla koko ajan hääräsi...

      Eileen oli toimelias nainen ja olisi voinut tehdä hienon omankin uran, mutta huono terveys rajoitti sitä. Sodan aikana hän oli esim. erään ministeriön alaisena tuottamassa BBC:lle huippusuosittua naisten ruokaohjelmaa, jossa annettiin pula-ajan vinkkejä. Hänellä oli kirjallisia lahjoja ja hän sai paljon aikaiseksi kun ottaa huomioon kuinka huonovointinen hän suurimman osan ajasta oli.

      Funder siteeraa kirjassa Eileenin ystävättärelleen kirjoittamia kirjeitä ja niistä käy ilmi, että Eileen osasi katsoa tilannettaan tietyn ironisen etäisyyden päästä. Hän oli realisti ja jalat maassa -tyyppi ja ajatteli ehkä, että tämä olisi nyt se hänen osansa. Lisäksi hän uskoi lujasti Orwellin tulevaan menestykseen, harmi vain että Eileen ehti kuolla ennen kuin ne todella suuret teokset julkaistiin.

      Poista
  2. Miesneroajattelu on hyvin tunkkaista. Kuinkahan monia eileeneita historiassa onkaan ollut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, näitä eileeneita aina välillä pilkistää "suurmiesten" olan takaa, mutta heistä pitäisi kirjoittaa paljon paljon enemmän!

      Poista
  3. Vaikka ihailenkin Orwellin kirjoituksia, puolisona hän varmasti oli sietämätön. Muistan lukeneeni Orwell-elämäkerrasta (kirj. Bernard Crick), kuinka Eric selitti Eileenille miten maalla pitää elää yksinkertaisesti ja samoin kuin työläiset. Kun Eileen tarjoili sitten hillon suoraan purkista, Eric sai kohtauksen koska pitäähän hillo laittaa erityiseen tarjoiluastiaan... :-) Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä hillojuttu taisi olla mukana tässä Funderinkin kirjassa. Juu, ei ollut Eric Blair aviomiesainesta... minkä kyllä useimmat hänen lähipiirinsä naisetkin tiesivät, Orwell oli "sarjakosijan" maineessa koska hänen oli vaikea saada naisia suostumaan avioliittoon kanssaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o