Siirry pääsisältöön

Tyhjän penkin syndrooma

 

Hui, blogini on hypännyt yhden kuukauden yli. Mihin hävisi lokakuu? Täällä on ollut penkki tyhjänä, en ole ehtinyt sille istahtaa ja tuulettamaan ajatuksiani. Sellainen paikka tämä blogi minulle nimittäin on. Istahdan hetkeksi ja mietin mitä kaikkea on tullut luettua tai nähtyä ja mitä ajatuksia minussa on herännyt. Olen toki lukenut ja ajatellut paljonkin myös lokakuussa, mutta ei ole vain ollut aikaa sulatella. On itse asiassa aika kova ähky.

Marjatta pohtii tuoreessa blogipostauksessaan mielikuvituksen, kuvittelun ja kirjoittamisen taitoa. Mihin se lapsuuden supervoimamme oikein häviää? Minulle tämä blogiin kirjoittaminen (muualle en ole vielä tohtinut yrittää) on osaltaan yritystä tämän taidon palauttamiseksi. Tai kuten Marjatan siteerama runoilija Elina Sallinen sanoo: "kirjoittaminen on jatkuvaa esiin piirtämistä". Samoin toteaa israelilainen kirjailija David Grossman juuri näkemässäni dokumenttielokuvassa 'Grossman' (2021): jos ei pääse kirjoittamaan, kaikki tapahtumat jäävät irrallisiksi kokemuksiksi. Kirjoittamisen avulla niistä syntyy syvempi kokonaisuus, Grossman sanoo. 

Jotkut kirjoittavat romaaneja, toiset blogipostauksia...

Tuossa kuvan penkin edustalla näkyy tyhjä peltoaukea, mutta kun istahdan penkille voin kuvitella siihen maailmoja. Voin elää siinä monta elämää - sekä omaani että kirjoista lukemiani. Tällä hetkellä esimerkiksi elän ruotsalaisen kolmekymppisen Ingridin elämää. Hän asuu yksin ekaluokkalaisen tyttärensä kanssa Tukholman Östermalmilla. Elämä on kovaa, rahasta on puute, uusi työ on vaativa, äiti on alkoholisti, ex-mies vaatii tytärta vuoroviikoiksi itselleen. Mutta Ingrid ei halua, hänelle tytär Juni on kaikki kaikessa. Koko elämä. Ja sitten on alkoholi. Äitinsä tavoin myös Ingrid rauhoittaa hermojaan alkoholin avulla. Kirjan alussa se on vielä kohtuullista viinin lipittelyä mutta olen nyt kirjan puolivälissä ja olemme menossa Ingridin kanssa kohti katastrofia, tukevasti kirjailija Moa Herngrenin käsipuolessa. Pelkään pahinta, mutta tämä tie on pakko katsoa loppuun asti.

Kävin myös Gustav von Achenbachin kanssa Venetsiassa. Muistattehan tuon Thomas Mannin luomuksen. Onko Aschenbach pedofiili vai vain kadotetun nuoruutensa perään itkevä kuolemalla merkitty mies? Itse kallistun jälkimmäiseen tulkintaan, mutta nuoremmat kurssikaverini saksan kirjallisuuden seminaariryhmässä olivat ankaran tuomitsevia. He tuskin pystyivät lukemaan kirjaa, koska kirjan päähenkilö ällötti heitä. Minä -  noin puoli elettyä elämää vanhempana - olin armeliaampi. Eihän mies edes koskenut nuoreen Tadzioon. Voiko pelkkä katse vaurioittaa?

Kävimme viime viikolla pienellä syyslomaretkellä Ruotsin länsirannikolla Göteborgissa ja sieltä tulee myös kuluneen viikonlopun sympaattisin uutinen. Göteborgin kirjaston työntekijät olivat unohtaneet lukita pääkirjaston ovet lauantaiksi, joka oli pyhäinpäivä jolloin kirjasto oli siis suljettu. Mutta sadat ihmiset tulivat kirjastoon, lukivat lehtiä ja lainasivat kirjoja aivan normaalisti ja kesti melkoinen tovi ennen kuin sana ennätti vapaana olevalle henkilökunnalle asti. Kirjasto eli omaa elämäänsä, mutta ennen kaikkea: kirjastoon tulleet ihmiset käyttäytyivät siivosti. Antaa kieltämättä pientä toivoa ihmiskunnan tulevaisuudelle - ainakin jos se tulevaisuus olisi meidän kirjanystävien hallussa.


Moa Herngren: Jag ska bara fixa en grej i köket (Bonnier Pocket 2010)

Thomas Mann: Der Tod in Venedig (1913)

Kommentit

  1. Olipa ihanan mietiskelevä teksti! Ymmärrän hyvin tuon eron sinun ja nuoremman sukupolven välillä suhtautumisessa vanhenevan (homo)miehen rakastumiseen. Nuorena on niin helposti tosi jyrkkä. Myöhemmin huomaa, että kaikessa on niin paljon sävyjä, harmaata, ei mustaa tai valkoista, ei ehdottomia totuuksia - ihmissuhteissa siis. Tuli mieleen Christer Kihlmanin Tuuliajolla tappion maisemissa. Hieno pieni romaani. Ja tuo auki jäänyt kirjasto! Ruotsissakin voi siis joskus sattumalta esiintyä anarkistista toimintaa, positiivishenkistä sellaista, ei uskoisi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla meidän kurssilla syntyy kyllä mielenkiintoisia keskustelua ja huomaan usein juuri ikäni puolesta esittäväni ehkä niitä "radikaalimpia" ajatuksia, siis nuorempien kurssitoverien mielestä. Koska tosiaankin, niin moni asia jää lopulta sinne "harmaalle" alueelle.

      Tämä kirjastouutinen oli sikälikin hieno, että juuri viime vuosina on monissa kirjastoissa täällä Ruotsissa ollut pahoja häiriköintiongelmia. Mutta ehkä nämä häiriköt liikkuvat enemmän iltasaikaan eivätkä (onneksi) osuneet paikalle.

      Poista
  2. Ihmisten sietokyky erilaisuudelle taitaa olla nykyään itse asiassa heikompaa kuin aiemmin, vaikka monien vähemmistöjen puolesta signaloidaan julkisuudessa. Onhan suomalainen politiikkakin polarisoitunut todella paljon viime vuosina. Muistan lähivuosilta tapauksen, jossa opettajat Teatterikorkeassa olivat helisemässä, kun opiskelijat protestoivat luettavaa "sortavaa" kirjallisuutta vastaan. Tapaus tuli heti mieleeni kurssitovereidesi reaktioista Mannin kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella pelottavaa seurata miten juuri tuo asioiden polarisointi on yleistynyt. Ja tahallaan väärinymmärtäminen! Pahansuopaisuus ja yletön ilkkuminen ovat tämän meidän aikamme todellisia vitsauksia. Nuoruuden piikkiin laitan mielelläni esimerkiksi nämä kurssitoverieni reaktiot, mutta vanhempien ihmisten pahansuopuus on oikeasti pelottavaa...

      Kaikkia kirjoja pitää voida lukea omien aikakausiensa tuotoksina, niistä voi oppia paljonkin juuri sen kautta miten oma yhteiskuntamme on kehittynyt. N-sanojen ja muiden vahvasti leimaavien sanojen muuttaminen uudemmista painoksista on mielestäni kylläkin ihan suotavaa, mutta että kirjoja kiellettäisiin vain se takia, että ne eivät vastaa oman aikamme moraalikäsityksiä on aika vaarallinen tie. Tulee mieleen esimerkiksi Saksan kirjaroviot 1930-luvulla.

      Poista
    2. En ymmärrä myöskään vanhojen painosten korjaamista siinä mielessä, että muutetaan entisten aikojen kieltä ja termeja nykyisin hyväksyttävään muotoon. Se myös osaltaan sumentaa tietoa koko siitä historiasta rasistisessa maailmassa, kirjallisuus mukaanluettuna, jossa mustat ovat joutuneet kamppailemaan ja edelleen kamppailevat.

      Poista
  3. Kaunis kirjoitus, rauhallinen ja silti paljon asiaa sisältävä!

    Olen nähnyt kahdesti Thomas Mannin novelliin perustuvan elokuvan Kuolema Venetsiassa, en ole lukenut itse tekstiä. Haluaisin taas nähdä tuon elokuvan. Miten kauniisti siinä onkin saatu kuvatuksi kuoleman porteilla olevan miehen kaipaus ja tuska. Ja miten kaunis tuo nuorta Tadziota esittävä poika onkaan.
    Onhan se ristiriitaista jos samaan aikaan ollaan arvostavinaan sukupuolista moninaisuutta, mutta tuomitaan fiktiivinen yksinäinen homomies, joka tuskin uskaltaa puhua etäältä ihailemalleen pojalle.

    Tuossa lehtijutussa ei sanota, oliko tässä kirjastossa muulloin omatoimiaikoja. Onko Ruotsin kirjastoissa sellaisia? Meillä on. Minunkin lähikirjastoni on auki klo 7 - 20, viikonloppuisin 7 - 18, josta ajasta henkilökunta on paikalla vain 6 tuntia, la ja su ei ollenkaan.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kun kävit lukemassa :)

    Suosittelen muuten lukemaan myös itse kirjan, elokuva on (kuulemma, en ole vielä nähnyt) hiukan eri lailla dramatisoitu. Ruotsin tv:ssä on vielä tällä hetkellä nähtävänä dokumentti ruotsalaispojasta, joka näytteli elokuvassa Tadziota ("Världens vackraste pojke") ja se järkyttää oikeasti. Kirjassahan päähenkilö ei edes koske poikaan, luo vain kaipaavia katseita ja Tadzio jää kirjan koko kehityskaaressa melko taka-alalle. Viscontin elokuva taas nosti Tadziota esittäneen 15-vuotiaan ruotsalaispojan julkisuuteen tavalla, joka nykyään luokiteltaisiin hyväksikäyttämiseksi.

    Täällä meilläkin on kyllä omatoimikirjastoja, mutta aika vähän käsittääkseni. Täällä on ainakin viime vuosina ollut aika paljon ongelmia järjestyshäiriöiden kanssa juurikin kirjastoissa. Mutta kävin katsomassa Tukholman kaupunginkirjaston sivuilta ja heillä on muutama sivukirjasto, jossa on aamuisin ja iltaisin kirjastot ilman henkilökuntaa. Mutta sisälle päästäkseen täytyy erikseen rekisteröidä kirjastokortti ja allekirjoittaa vielä käyttösopimus. Eli aivan avoimia kirjastoja ne eivät ole. Tosin sama ehkä Suomessakin käytäntönä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kortilla mennään sisään. Välillä näitä kirjastoja joillain paikkakunnilla myös suljetaan, kun on ollut häiriöitä.

      Olen nähnyt tuon dokkarin Tadzion esittäjästä. Visconti ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, että löytää sen maailman kauneimman pojan, nosti ja hylkäsi pojan, kun tämä kasvoi ohi kauniin iän. Ne mainoskiertueet olivat nuorelle pojalle liikaa.

      Minä muistan, ettei elokuvassakaan tapahtunut muuta kuin pojan seuraamista. Kamera kyllä katsoi poikaa ihailijan silmin, ihmetellen pojan vaaleaa kauneutta.
      Kävin varaamassa kirjan.

      Poista
    2. Nyt sain kirjan. Käytin edellä virheellisesti sanaa novelli, romaanihan se on.

      Poista
    3. Tai ainakin pienoisromaani, vaikka novelliksi se usein myös luokitellaan. Odotan suurella mielenkiinnolla mitä ajatuksia kirja sinussa herättää!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj