Siirry pääsisältöön

Syysloman kirjailijalöytöjä

 

Olen ottanut tämän vuotisen syksyn erittäin vakavasti ja nauttinut siitä täysin sieluin. Viime viikkoisen syyslomaviikkonikin vietin kotona, hämäränhyssyssä, viltin alla, välillä elokuvaa katsoen ja väliin taas kirjaa lukien. Sainpa vielä oikein syysflunssankin seurakseni! Mikä ei onneksi kuitenkaan estänyt päivittäisiä syyspromenaadejani. Syksyinen metsä on maaginen! Ja vähän pelottavakin...

Olen täältä sohvalta käsin tehnyt löytöjä. Kuten nyt esimerkiksi amerikkalaiskirjailija Truman Capote. Tiesin hänet nimeltä, tiesin läpimurtoteoksensa "Aamiainen Tiffanylla", mutta olin mielessäni luokitellut hänet jostain syystä "ei-kiinnostaviin" kirjailijoihin. Kunnes näin dokumenttielokuvan The Capote Tapes!

Capote osoittautui aikansa mediapersoonaksi, joka pyöri New Yorkin seurapiirielämässä kuin kala vedessä. Elokuvassa muisteltiin muun muuassa Capoten 29. marraskuuta 1966 New Yorkin Plaza-hotellissa järjestämää suuren luokan naamiaisjuhlaa, joka todistuspuheiden perusteella oli 1900-luvun "The Party".

Mutta esille tuli myös Capoten elämän traagisempia puolia. Lapsuutensa hän asui isoäitinsä hoivissa, sillä äidillä oli suuremman luokan suunnitelmia, joihin kuului unelma seurapiirielämästä. Niinpä äiti jätti neljävuotiaan poikansa ja muutti New Yorkiin ja onnistuikin siellä solmimaan avioliiton, joka avitti häntä tässä unelmassa.

Capoten aikuiselämääkin värittivät äidin kaltaiset näyttävät sosieteettileidit, sillä hän ystävystyi mielellään juuri näiden "joutseniksi" kutsumiensa naisten kanssa. Eivätkä aviomiehetkään olleet liiemmin huolissaan, Capote ei nimittäin peitellyt homoseksuaalisuuttaan.

Ja juuri näistä "joutsenista" ja ehkä ennen kaikkea äidistä on etsittävä myös esikuvaa kun puhutaan Aamiainen Tiffanylla-romaanin päähenkilöstä. Holly Golightlyn kaltaista romaanihenkilöä ei oltu liioin nähty kun romaani ilmestyi 1958. Capote itse kertoi hahmon olevan enemmänkin synteesi kaikista hänen tuntemistaan New Yorkin seurapiirinaisista, mutta Holly Golightlyn taustatarina muistuttaa paljolti juuri Capoten äidin tarinaa.

Tähän vielä sivuhuomautuksena, että jos joku on nähnyt vain Audrey Hepburnin tähdittämän elokuvaversion, mutta ei ole lukenut itse kirjaa niin Holly Golightlyn ydin on ehkä vielä tavoittamatta. Capote olisi halunnut päätähdeksi itsensä Marilyn Monroen, mutta elokuvan tuottajat eivät innostuneet ajatuksesta. Viimeinen niitti Capotelle lienee ollut yltiöromanttinen Moon River-iskelmä elokuvan loppukohtauksessa. Me kirjan lukeneet ymmärrämme Capoten sieluntuskan...

Lopuksi vielä toinen kirjailijadokumentti, jota suosittelen lämpimästi: YLE Areenan audiopuolelta löytyy hieno kolmiosainen sarja Hilja Valtosesta ja tämän kirjailijanurasta. Kuuntelin tätä sarjaa aivan haltioituneena metsäkävelyilläni, varsinkin Valtosen hersyvän iloiset arkistohaastattelut ovat kultaa! Lisäksi sarjassa haastatellaan Kirsti Mannista ja Kaari Utriota, jotka syventävät perspektiiviä naiskirjailijoiden ja viihdekirjallisuuden suuntaan. Ja kiitoksen saavat myös kirjabloggaajat, jotka Mannisen mukaan ovat osaltaan nostaneet juuri viihdekirjallisuuden arvostusta, kirjojen kun ei tarvitse enää läpäistä kulttuurieliitin tiukkaa seulaa.






Kommentit

  1. Luettu on ja elokuvankin olen katsonut ainakin pari kertaa. Audrey oli tähti, joka sopi erinomaisesti elokuvaan, joka ei kyllä vastaa kirjaa, mutta ei haittaa. En tykkää elokuvista, jos ne menevät pilkulleen kirjan tahtiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen filmatisointi on vaikea laji! Tykkään myös jos elokuva jotenkin syventää tarinaa omalla tavallaan. Michael Cunninghamin Tunnit on tästä loistava esimerkki!

      Poista
  2. Truman Capote on kiinnostava persoona. Luulen, että olen nähnyt tuon dokumentin, Capoten ääni trailerissa toi sen mieleeni.
    Aamiainen Tiffanylla on upea juuri Audrey Hepburnin ansiosta, hyvä että hän eikä Marilynia.
    Voi, kirja pitäisi lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minulla on itse asiassa elokuva vielä näkemättä, olen katsellut vain pätkiä. Tulemme molemmat vielä yllättymään 😆

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...