Siirry pääsisältöön

Syysloman kirjailijalöytöjä

 

Olen ottanut tämän vuotisen syksyn erittäin vakavasti ja nauttinut siitä täysin sieluin. Viime viikkoisen syyslomaviikkonikin vietin kotona, hämäränhyssyssä, viltin alla, välillä elokuvaa katsoen ja väliin taas kirjaa lukien. Sainpa vielä oikein syysflunssankin seurakseni! Mikä ei onneksi kuitenkaan estänyt päivittäisiä syyspromenaadejani. Syksyinen metsä on maaginen! Ja vähän pelottavakin...

Olen täältä sohvalta käsin tehnyt löytöjä. Kuten nyt esimerkiksi amerikkalaiskirjailija Truman Capote. Tiesin hänet nimeltä, tiesin läpimurtoteoksensa "Aamiainen Tiffanylla", mutta olin mielessäni luokitellut hänet jostain syystä "ei-kiinnostaviin" kirjailijoihin. Kunnes näin dokumenttielokuvan The Capote Tapes!

Capote osoittautui aikansa mediapersoonaksi, joka pyöri New Yorkin seurapiirielämässä kuin kala vedessä. Elokuvassa muisteltiin muun muuassa Capoten 29. marraskuuta 1966 New Yorkin Plaza-hotellissa järjestämää suuren luokan naamiaisjuhlaa, joka todistuspuheiden perusteella oli 1900-luvun "The Party".

Mutta esille tuli myös Capoten elämän traagisempia puolia. Lapsuutensa hän asui isoäitinsä hoivissa, sillä äidillä oli suuremman luokan suunnitelmia, joihin kuului unelma seurapiirielämästä. Niinpä äiti jätti neljävuotiaan poikansa ja muutti New Yorkiin ja onnistuikin siellä solmimaan avioliiton, joka avitti häntä tässä unelmassa.

Capoten aikuiselämääkin värittivät äidin kaltaiset näyttävät sosieteettileidit, sillä hän ystävystyi mielellään juuri näiden "joutseniksi" kutsumiensa naisten kanssa. Eivätkä aviomiehetkään olleet liiemmin huolissaan, Capote ei nimittäin peitellyt homoseksuaalisuuttaan.

Ja juuri näistä "joutsenista" ja ehkä ennen kaikkea äidistä on etsittävä myös esikuvaa kun puhutaan Aamiainen Tiffanylla-romaanin päähenkilöstä. Holly Golightlyn kaltaista romaanihenkilöä ei oltu liioin nähty kun romaani ilmestyi 1958. Capote itse kertoi hahmon olevan enemmänkin synteesi kaikista hänen tuntemistaan New Yorkin seurapiirinaisista, mutta Holly Golightlyn taustatarina muistuttaa paljolti juuri Capoten äidin tarinaa.

Tähän vielä sivuhuomautuksena, että jos joku on nähnyt vain Audrey Hepburnin tähdittämän elokuvaversion, mutta ei ole lukenut itse kirjaa niin Holly Golightlyn ydin on ehkä vielä tavoittamatta. Capote olisi halunnut päätähdeksi itsensä Marilyn Monroen, mutta elokuvan tuottajat eivät innostuneet ajatuksesta. Viimeinen niitti Capotelle lienee ollut yltiöromanttinen Moon River-iskelmä elokuvan loppukohtauksessa. Me kirjan lukeneet ymmärrämme Capoten sieluntuskan...

Lopuksi vielä toinen kirjailijadokumentti, jota suosittelen lämpimästi: YLE Areenan audiopuolelta löytyy hieno kolmiosainen sarja Hilja Valtosesta ja tämän kirjailijanurasta. Kuuntelin tätä sarjaa aivan haltioituneena metsäkävelyilläni, varsinkin Valtosen hersyvän iloiset arkistohaastattelut ovat kultaa! Lisäksi sarjassa haastatellaan Kirsti Mannista ja Kaari Utriota, jotka syventävät perspektiiviä naiskirjailijoiden ja viihdekirjallisuuden suuntaan. Ja kiitoksen saavat myös kirjabloggaajat, jotka Mannisen mukaan ovat osaltaan nostaneet juuri viihdekirjallisuuden arvostusta, kirjojen kun ei tarvitse enää läpäistä kulttuurieliitin tiukkaa seulaa.






Kommentit

  1. Luettu on ja elokuvankin olen katsonut ainakin pari kertaa. Audrey oli tähti, joka sopi erinomaisesti elokuvaan, joka ei kyllä vastaa kirjaa, mutta ei haittaa. En tykkää elokuvista, jos ne menevät pilkulleen kirjan tahtiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen filmatisointi on vaikea laji! Tykkään myös jos elokuva jotenkin syventää tarinaa omalla tavallaan. Michael Cunninghamin Tunnit on tästä loistava esimerkki!

      Poista
  2. Truman Capote on kiinnostava persoona. Luulen, että olen nähnyt tuon dokumentin, Capoten ääni trailerissa toi sen mieleeni.
    Aamiainen Tiffanylla on upea juuri Audrey Hepburnin ansiosta, hyvä että hän eikä Marilynia.
    Voi, kirja pitäisi lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minulla on itse asiassa elokuva vielä näkemättä, olen katsellut vain pätkiä. Tulemme molemmat vielä yllättymään 😆

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...