Siirry pääsisältöön

Nobelin jälkitunnelmia ja edelleenkin fiilistelyä Joenpellon seurassa

 

Tällä viikolla selvisi sitten taas vuoden Nobel-kirjailija. Olen seurannut aikaisempina vuosina tätä jännitysnäytelmää suurella mielenkiinnolla, mutta erinäisten Akatemian jäsenten aiheuttamien skandaalien jälkeen koko noopeli tuntuu jo vähän tunkkaiselta jutulta. Mutta tottakai keskeytin työt torstaina klo 13.00 ja virittelin itseni Pörssitalon tunnelmiin. Olin itse jo vähän uumoillut voittajaksi Knausgårdia mutta sieltä tulikin vielä suurempi yllätys - täysin tuntematon afrikkalaissyntyinen Abdulrazak Gurnah.

Hauskinta tämän vuoden Nobel-palkinnon julkistamisessa oli se äimistys ja hämmennys, joka levisi koko maan kulttuuritoimituksiin. Jopa niin, että monet kulttuuritoimittajat tunsivat tarvetta selitellä kuinka he nyt eivät todellakaan ole kuulleetkaan tästä kirjailijasta ja kuinka noloa se onkaan. Päivän sanaksi nousi ainakin täällä Ruotsissa "panikgoogla".

Tällaisena "tavallisena" kirjallisuudenharrastajana sitä saikin vain googlailla rauhassa ja todeta, että taisi tulla taas yksi uusi kirjailijanimi luettavien kirjojen listalle. Se lista on kuitenkin todennäköisesti lyhyempi kuin kaikilla kulttuuritoimittajaparoilla.

Mutta mikä näissä listoissa ja pakkolukea-kirjailijoissa sitten on takana? Sekö kirjallisuudenharrastaja voittaa, jolla on kuolinvuoteellaan eniten kirjoja luettuna? Lisäpisteitä kaikista luetuista Nobel-kirjailijoista? 

Kun aloitin tämän blogini kuusi vuotta sitten oli mielessäni myös paljon näitä pakkoajatuksia. Tuskastuin kun uudet suomalaiskirjat tulivat tänne Ruotsin kirjastoihin niin myöhään, että pääsin lukemaan niitä aina "jälkijunassa". Joitakin uutuuksia tilasin arvostelukappaleina, mutta niistähän se stressi vasta tulikin!

Pikkuhiljaa rauhoituin ja löysin oman tyylini tänne blogiin. Se on itse asiassa se tyyli, joka on minua lukijana seurannut koko elämäni: luen kirjoja summamutikalla, mitä eteen sattuu. Varailen myös paljon kirjastosta, mutta sieltä ne suosituimmat tulevat vasta aikojen myötä. Eikä se haittaa, sillä pinossa on aina joku mielenkiintoinen kirja odottamassa. Jokaiselle kirjalle on oma aikansa ja paikkansa. 

Tänä syksynä on kohdallani aika tullut Eeva Joenpellon Lohja-sarjalle, jota luen yhdessä kirjapiirini kanssa ja jossa olemme edenneet jo kolmanteen osaan. Ihan tyhjästä emme tätä ideaa suinkaan nyhjänneet - Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuosi antoi kimmokkeen lukea Lohja-sarjan ensimmäinen osa, Vetää kaikista ovista. 

Seuraavassa kirjapiirimme zoom-kokouksessa olimme kaikki yhtä äimistyneitä: tämähän on loistavaa kerrontaa! Ja kuinka ihmeessä Joenpelto on päässyt näin unohtumaan? Siltä istumalta päätimme jatkaa sarjan lukemista yhdessä. On muuten mahtava huomata sosiaalisen median kirjapiireistä, että emme ole todellakaan ainoa Lohja-sarjaa kahlaava piiri, Joenpelto on tänä juohlavuotenaan saanut aivan uuden nosteen. 

Olen siis täysin uppeluksissa Joenpellon kerronnassa ja Lohjan maisemissa mikä tarkoittaa sitä, että minulta jää tänä syksynä kaikki uutuudet lukematta. Mutta se ei haittaa, sillä siellä ne uutuukaiset odottavat kirjastossa - tai nettiantikvariaatissa, josta tilasin juuri Lohja-sarjan kaksi jälkimmäistä osaa. Laitoin samaan pakettiin sitten myös juuri edesmenneen Antti Jalavan uutuuskirjan vuosimallia 1980.

Kaikkia maailman kirjoja en ehdi tämän elämän aikana lukemaan, se tosiseikka on vain hyväksyttävä. Mutta sitä suuremmalla jännityksellä odotan, mitkä näistä lukemattomista hienoista kirjoista osuu kohdalleni. Pakkokirjat älkööt kuitenkaan vaivautuko...


Kommentit

  1. Hyvää pohdintaa. Helposti kirjablogia pitäessä ajautuu outoihin pakko sitä, pakko tätä -ajatuksiin. Itse raivasin haasteet kokonaan pois ja sain siitä ihan uutta virtaa. On sitä silti tullut luettua myös klassikoita, muun muassa ihanaa Herman Hesseä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se Hesse pääsi lukulistalleni juuri sinun blogistasi 🙂 Hyvä, että myös vanhemmista kirjoista tehdään postauksia. Parhaimmillaan tämä lukuharrastus on kyllä oikeaa löytöretkeilyä!

      Poista
  2. Minä lähdin tutkailemaan kirjaston sivuille ja nettikirjakauppoihin, onko Gurnahia saatavilla. Suomennoksia ei ole, mutta AdLibriksestä olisi saanut useita äänikirjoja alkukielellä eli englanniksi ja painettuja kirjoja oli kaksi, mutta painos loppu. Pyysin ilmoittamaan kun saavat ja heti tuli vastaus, että voin ennakkovarata kirjan The Last Gift, jonka nyt sitten saan kuun lopussa. Kiinnostaa tutustua tähän kirjailijaan hänen kolonialismi- ja pakolaisteemojensa vuoksi.

    Minua ei ole viehättänyt osallistua bloggailuaikanani listojen mukaisiin lukuhaasteisiin.
    Luen sitä mikä milloinkin vetää puoleensa ja jään joskus harrastamaan jotakuta kirjailijaa pitempään.

    Kappas, Saarikoski suomensi myös ruotsista viimeisinä vuosinaan. No, hän asui Ruotsissa ja oli naimisissa ruotsalaisen kanssa. Olen lukenut Asfalttikukan suomeksi, mutta en muista siitä oikeastaan mitään. Siirtolaisongelmia.
    Saarikoski oli röyhkeä suomennoksissaan. Hän suomensi, vaikka osasi hyvin vähän kieltä josta käänsi ja teki sitten oman versionsa - heh, suomennosfiktion.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on pari ruotsinnosta tehty Gurnahin tuotannosta, mutta niitäkään ei tästä kotikuntani kirjastosta löytynyt. Täytyy odotella. ..

      Aloin jo lukea vähän tuota Asfalttikukkaa ja olen vaikuttunut, Saarikoskea lukee aina mielellään mutta tietysti arvoitus nyt kuinka tarkasti se seuraa alkuperäistä tekstiä 🤔

      Poista
  3. Kivasti kirjoitat kuinka kirjat päätyvät lukemistoosi. Minulla aika sama asenne, rennosti vaan. Tosin klassikkohaaste on minusta hyvä, kun blogeissa ja muutenkin ajautuu kuitenkin aika helposti vain uudempaa kirjallisuutta lukemaan.

    Minä olen ottanut listalleni Ruotsissa tunnetun, mutta täällä ilmeisesti vähemmän tunnetun Klas Östergrenin trilogiaste Gentlemenin. En ole kuitenkaan kaksikielinen, joten pientä vaivaa tulee joistakin sanoista. Silti tunsin valtavaa nostalgian sekaista rakkauden tunnetta lukiessani Horngatanista ja Gamla Stanista. En enää tiedä, mistä kirjailijan bongasin.

    Niin, ja tuo Joenpelto alkaa kyllä kirjoitustesi perusteella vetää magneetin lailla. En ole lukenut häneltä mitään, noloa kyllä. Äitini kirjahyllyssä hän esiintyi. Ehkä siinä syy ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klas Östergren on arvostettu kirjailija täällä Ruotsissa, mutta en ole tainnut lukea häneltä vielä mitään. Tuo trilogia on tietysti listalla, ehkä se jossain vaiheessa osuu kohdalle🙂

      No äidin kirjahyllystähän minäkin löysin Joenpellon! Hänellä tosin oli vain nuo Lohja-sarjan kaksi ensimmäistä osaa, mutta nyt siis tilasin täydennykset. Suosittelen muuten ainakin Helena Ruuskan kirjoittamaa Joenpellon elämäkertaa, oli kyllä melkoinen nainen monin tavoin!

      Poista
  4. Minulle Eeva Joenpellon kirjat tulivat tutuiksi jo paljon ennen digiaikaa. Taisin lukea useimmat niistä jo silloin. Kiinnostavaa olisi palata niiden pariin ja katsoa, miltä ne tuntuisivat nyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luen aika harvoin kirjoja uudestaan, mutta kun olen niin tehnyt on se ollut usein hämmentävä kokemus - kirja tuntuu ihan erilaiselta. Tai sitten on lukija muuttunut matkan varrella?

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjo...