Siirry pääsisältöön

My Week - Kirjabloggarin elämää



Jos olisin huippusuosittu tubettaja kertoisin nyt kuinka olette kaikki niiiin toivoneet uutta My Week -postausta ja kuinka olette pommittaneet minua tällä toivomuksella kaikilla sosiaalisen median kanavilla ja että vihdoinkin voin tämän toteuttaa! Mutta koska olen tällainen tuikitavallinen kirjabloggari niin toteanpa vain, että kukaan ei ole toivonut yhtään mitään mutta koska olen itse halunnut sellaisen kovasti tehdä niin tässä se sitten tulee. Kirjabloggarin My Week!

Kiitos inspiraatiosta ja ideasta Ja kaikkea muuta-blogille!

Maanantai 27. tammikuuta




Viikko alkaa tapaamisella PT:n kanssa. Jouduin joululomalla synkän totuuden eteen: kuntoni on romahtanut ja koska itsekurini juuri liikunnan suhteen on täysi nolla niin päätin palkata personal trainerin. Ja täytyy sanoa, että parempaa ratkisua en olisi voinut tehdä! Sen lisäksi, että PT on kallis ja haluan tietysti rahoilleni vastinetta, jolloin on pakko treenata niin on myös erittäin tuskallista mennä PT-tapaamiseen ja kertoa, ettei ole tehnyt mitään. Niinpä olen nyt vihdoin aloittanut kuntoilun, vaikkakin vähän haparoivin ottein.

PT-tunnin jälkeen käyn kahvilla ja selailen vielä kiihkeästi Meiju Niskalan kirjaa "Sata kirjettä kuolleelle äidille", joka minun pitää palauttaa kirjastoon asap. Kirja on jo hurjasti myöhässä ja harmittaa, etten ole vielä ehtinyt kirjoittaa mitään siitä tänne blogiinkaan. Mutta valokuvaan parhaita paloja ja ihastelen vielä muutamia sanallisia helmiä. Niskalan tyyli on aivan järisyttävän koskettava!

Palaankin sitten suoraan kotiin, sillä pidän tänään etätyöpäivän. Tunnelbanassa luen edellisiltana omasta hyllystäni nappaamaani Helena Sinervon romaania "Runoilijan talossa", joka sai Finlandia-palkinnon vuonna 2004 ja jolloin myös luin kirjan aivan tuoreeltaan. Nyt yhtäkkiä se loisti hyllystä kutsuvaa hehkuaan ja aloin lukea kirjaa uudestaan.

Kirja kertoo runoilija Eeva-Liisa Mannerin elämästä ja muistuttaa hyvin paljon tyyliltään esimerkiksi Johanna Venhon kirjaa Sylvi Kekkosesta. Ja kun luen kirjaa vähän matkaa ymmärrän, miksi tämä kirja piti lukea uudestaan juuri nyt. Käy ilmi, että Eeva-Liisa Manner tunsi taidemesenaatti Sara Hildénin ja hyllyssäni odottaa sattumoisin jo kovasti lukuvuoroa Anna Kortelaisen kirja "Hyvä Sara". Halusiko Manner kenties saada sanottua ensin oman mielipiteensä Hildénistä, johon hänellä ainakin Sinervon romaanin mukaan olisi ollut varsin mutkikas suhde... Nämä ovat näitä kirjabloggarin mystisia yhteensattumia.

Illalla luemme vielä lapsen kanssa viimeiset kolme lukua Maja Linden kirjasta Snösystern. Kirja on myös suomennettu nimellä Lumisisko ja suomalaisista kirjablogeista sen löysinkin sillä sitä luettiin ahkerasti joulun alla. Kirja on joulukalenterin muotoon kirjoitettu sillä siinä on 24 lukua. Aloitimme tämän jo ennen joulua mutta lukeminen on viivästynyt sillä kirjan aihe on tuntunut melko synkältä, varsinkin jos on menettänyt isosiskonsa kirjan päähenkilön Julianin tavoin. Näin on käynyt myös meidän lapsellemme. Mutta kirjan loppu on hyvin valoisa ja lohduttava - kirja ansaitsee todella kaikki ne ylistyssanat, joita olen eri blogeissa nähnyt!

Tiistai 28. tammikuuta




Edessä tavallinen tiistai - matka toimistolle tunnelbanalla, joka on siis lukusalonkini numero yksi! Työpaikalla kävelen PT:n syyllistävä katse mielessäni rappuset ylös mikä onkin erittäin tehokas kuntoilumuoto sillä toimistomme sijaitsee ylimmässä eli seitsemännessä kerroksessa! (Tai itse asiassa kahdeksannessa sillä täällä Ruotsissa kerrokset lasketaan tyyliin "minä-yksi-kaksi" - pohjakerros on nimeltään bottenvåning ja vasta seuraava kerros lasketaan ykköskerrokseksi.)

Päivä kuluu tiiviisti tietokoneen ääressä mutta iltapäivällä on jo sen verran rauhallista, että käyn työpaikan kuntosalilla rehkimässä PT:n laatiman 40 minuutin kunto-ohjelman. Kotimatkalla kipaisen kirjastossa (yhdessä niistä neljästä kirjastostani) hakemassa kaksi varauskirjaa. Olen lukenut saksalaisen historioitsijan Philip Blomin huippumielenkiintoista kirjaa maailmansotien välisestä ajasta, jossa hän käy läpi sekä poliittisia että kulttuurihistoriallisia käänteitä. Kirja on ollut niin innostava, että olen päättänyt lukea 1920-luvun kirjallisuutta ja sen ajan suosittuja teoksia. Käyn hakemassa nyt ensi hätään kaksi kirjaa, bestsellerit vuosilta 1920 ja 1921. Niistä ja 1920-luvusta lisää pian myös täällä blogissani!

Illalla aloitamme lapsen kanssa uuden iltasatukirjan, tällä kertaa ruotsalaisen Martin Widmarkin kirjan "Kolmastoista vieras". Kirjan päähenkilöt ovat luokkatoverit David ja Larissa ja ainakin ensimmäisen luvun perusteella luvassa on seikkailun ohella myös romantiikkaa, David kun on salaisesti ihastunut Larissaan. Valitsin kirjan summamutikalla mutta nyt kun googlasin nopeasti huomasin, että kirja on luokiteltu "spekulatiiviseksi fiktioksi". Saapas nähdä mihin sfääreihin päädymme lapsen kanssa!

Aivan lopuksi luen vielä Helena Sinervon romaania "Runoilijan talossa" mutta siinä vaiheessa olen jo niin unelias, että Sinervon runollinen ja viipyilevä kieli kutsuu Nukkumatin paikalle vain parin luvun jälkeen.

Keskiviikko 29. tammikuuta

Sateinen ja harmaa päivä edessä. Saatan ensin lapsen bussipysäkille, jossa hermoilemme ehtiikö lapsi ajoissa ennen kuin luokka lähtee uimahalliin. Sadepäiväkö on syynä mutta autojonot ovat tavallista pidemmät ja bussi reilusti myöhässä. Mutta lapsi ehtii ajoissa ja minä kiirehdin tunnelbanalle. Matkalla töihin luen loppuun Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938".

Päivä kuluu tiiviisti koneen ääressä mutta illalla pääsen pitkästä aikaa kuoroharjoituksiin. Kuoromme on saanut uuden ohjaajan joten hiukan jännittää mutta uusi ohjaaja osoittautuu todella hyväksi! Vanha ohjaajamme joutui luopumaan pestistä sillä hänen oma soolouransa on saanut yhtäkkiä tuulta siipiensä alle. Seitsemän vuoden yhteinen taipaleemme on siis päättynyt mistä johtuen kuoromme on ollut hiukan masentunut. Mutta nyt näyttää taas valoisalta!

Kuoron jälkeen menen vaihteeksi pendeltågetilla eli lähijunalla sillä haen lapsen koulukaverin luota. Luen junassa Sinclair Lewisin klassikkoa vuodelta 1920, "Valtakatu". Kirja on osa tätä uutta lukuprojektiani, jossa siis luen 20-luvun klassikkoja. Lewis sai myöhemmin myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja palkinnon julkistamisen yhteydessä mainittiin juuri tämä "Main Street".

Kotiin tultuamme teen äkkiä ruuan ja jutustelemme lapsen kanssa keittiössä mutta nukkumaan mennessä lapsi ei jaksa iltasatua ja minäkin ehdin lukea vain pari sivua Helena Sinervon kirjaa Eeva-Liisa Mannerista ennen kuin uni vie voiton.

Torstai 30. tammikuuta

A grey day provides the best light. - Leonardo da Vinci

Jälleen yksi harmaa päivä näiden lukemattomien harmaiden päivien ketjussa, joka alkoi lokakuussa. Talvi, milloin saavut??!

Tämä torstai on lähestulkoon eilisen keskiviikon kertaus, paitsi ilman piristävää kuoroharjoitusta. Sen sijaan käyn iltapäivällä työpaikan kuntosalilla ja kuinka ollakaan keksin - vasta nyt! - että minähän voin kuunnella äänikirjaa samalla kun temmon crosstraineria ees taas. Siispä kuuntelen Sinclair Lewisin kirjaa "Main Street", jota olin lukenut aamulla tunnelbanassa ja jonka maailmaan olen nyt pikkuhiljaa pääsemässä sisälle. Kirjan päähenkilö, Carol Milford, oli todella aikaansa edellä! Näin sata vuotta myöhemmin hän olisi ollut armoton instagrammaaja, influenssereiden huippua. Avaan tätä älynväläystäni myöhemmin kun teen kirjasta oman postauksen!

Illalla keksin vielä ennen nukkumaanmenoa kokeilla yhdistelmää paperikirja + äänikirja: Lewisin kirjassa on nimittäin paljon maalaismurretta (luen kirjaa englanniksi) ja huomasin, että ymmärrän paremmin kun joku lukee nämä murrekohdat ääneen. Toisaalta minulla on edelleen hankaluuksia hahmottaa kuultua tarinaa, joten luen samalla myös kirjan tekstiä. Nerokasta, eikö vain?

Perjantai 31. tammikuuta

Sama tuttu kuvio - tunnelbanalla töihin, matkalla Lewisin kirja "Main Street", päivä koneen ääressä, välillä työpaikan perjantaijumpassa...

Olin edellisenä päivänä yllättäin huomannut, että viulisti Pekka Kuusisto is in da town! Onneksi lippuja on vielä jäljellä joten suuntaan illalla työpäivän jälkeen konserttiin Berwaldhalleniin. Olen seurannut itseäni muutaman vuoden nuoremman Kuusiston uraa jo television viuluviikari-ohjelmasta lähtien ja olin myös paikan päällä Finlandia-talossa kun hän voitti Sibelius-viulukilpailun 1995. Illan konsertti on kyllä ulkosuomalaisen juhlaa kaikin tavoin, sillä konsertin kapellimestarina on Klaus Mäkelä.

Kävin aiemmin useinkin konserteissa mutta nykyään harvemmin mutta suomalaiset solistit haluan käydä katsastamassa. Suomalaisia kapuja täällä tosin ramppaa sen verran tiuhaan, että kaikkiin en ehdi. Kuusisto soitti muuten konsertissa islantilaisen Daniel Bjarnasonin viulukonserton, jonka alussa Kuusisto sekä soittaa viulua että viheltää. (Youtubesta löytyy  tämän konserton konserttitaltiointi eräästä toisesta Kuusiston konsertista ken haluaa nähdä miten tämä temppu tehdään. )


Lauantai 1. helmikuuta

Suuri siivous- ja Melodifestivalen-päivä!! Ei muita raportoitavia toimintoja... paitsi, että tein tv-illan palan painikkeeksi sitruunapiirakan, joka sai kotikatsomolta erittäin  hyvät arvosanat.

Sunnuntai 2. helmikuuta

Upea aurinkoinen päivä! Kadutti jo, että olin luvannut tytölle, että mennään Mall of Scandinaviaan mutta sinne siis suuntaamme. Saan aamulla klo 8.30 tekstiviestin ystävältä, joka kutsuu illemmalla kahville. Hieno päätös koko viikolle!

Illalla luemme lapsen kanssa Jukka Itkosen kirjaa "Koira nimeltä Mutsi", josta olin lukenut kehuja eri kirjablogeissa ja jonka sitten "joulupukki" toikin lahjaksi. Tykästymme lapsen kanssa tähän nyt niin, että aiemmin viikolla aloittamamme ruotsalaisen Widmarkin varhaisnuorten jännäri saa odottaa. Mutsi ja Itkosen kutkuttava sanoilla leikittely vievät voiton!

Omat lukemiseni jäivät perhe- ja siivoustouhujen vuoksi hyvin vähäisiksi tänä viikonloppuna mutta onneksi aamulla minua odottaa taas tunnelbana ja 40 minuutin (siunattu!) lukuaika. Ja aurinko, sitäkin on luvattu alkuviikolle!

Bussipysäkillä


Kommentit

  1. Onpas kiva ja monipuolinen viikko siellä! Toivotan tsemppiä kuntoiluun ja hyviä lukuhetkiä tunnelbanassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta! Kuntoiluprojekti on jo hyvässä vauhdissa! Itseänikin muuten yllätti tuo, että en oikeastaan ehdi lukea muualla kuin tunnelbanassa. Mutta onhan se sentään tunti ja 20 minuuttia päivittäin eli ei huono ollenkaan! /Mari

      Poista
  2. Kiva postaus, kiitos tästä. Joskus on mukava tehdä tuontyyppistä yhteenvetoa omasta viikostaan, Kerrohan sitten miten kuntoilu sujuu PT:n kanssa. Täälläkin Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla PT:t ovat suosittuja. Mukavia lukuhetkiä tunnelbanassa. Lienetkö ainut joka lukee siellä kirjaa? Useimmat varmaan räpläävät puhelimiaan. Kävin viime viikolla ihotautilääkärillä ja luin odotustilassa kirjaa. Lääkäri kutsuessaan minut sisään totesi, että on niin kiva nähdä, kun joku lukee odotushuoneessa kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimeisen vuoden aikana on alkanut näkyä enemmän kirjojen lukijoita tunnelbanassa ja erityisesti nuorempia! Olisikohan se kännykkä-ähky iskemässä jo muihinkin kuin minuun?

      Kuntoilu on lähtenyt yllättävän hyvin liikkeelle, enpä olisi uskonut että PT:llä on näin iso vaikutus! /Mari

      Poista
  3. Tää oli kiva! Nyt ymmärrän, missä välissä sä ehdit lukea ne kaikki kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En uskalla edes ajatella kuinka monta kuukautta elämästäni istun tunnelbanassa... viikossa yli kuusi tuntia! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Baby Jane Is Back!

Luin Sofi Oksasen Baby Janen jo heti sen ilmestyttyä vuonna 2005 mutta muistin kirjasta vain sen, että lukukokemus oli ollut harvinaisen vahva. Ostinkin sitten jostakin tämän pokkariversion, jotta voisin lukea sen uudestaan. Luin kirjan hyvin nopeasti sillä teksti on sujuvaa ja koukuttavaakin. Oksanen jaksottaa tarinan eri aikaintervalleilla niin, että lukija ymmärtää jo pian että olemme menossa kohti jotain ratkaisevaa tapahtumaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun lopun Helsingin lesbo- ja homopiireihin. Kertojaminä tapaa Piken ja huomaa pian ajautuneensa outoon kolmiodraamaan, jossa kolmatta osaa näyttelee Piken ex-tyttöystävä Bossa. Bossa käy kaupassa, pesee pyykit ja hoitaa ylipäänsä kaikki juoksevat asiat Piken puolesta. Pike kärsii epämääräisestä psyykkisestä sairaudesta, jonka hän itse määrittelee paniikkihäiriöksi. Kertoja-tyttöystävä ei ole kuitenkaan täysin vakuuttunut diagnoosista tai varsinkaan sen hoidosta vaan yrittää kannustaa Pikeä ihmisten ilmoille. Tar...