Siirry pääsisältöön

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)



Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat täyttää koko yhteisö, jonka uskonnon oppien mukaan tulee olla paikalla kun itse kuolema tapahtuu.

Jokainen luku on sinänsä kurkistus yhden ihmisen ja erityisesti perheen historiaan. Kenenkään ei tässä kirjassa tarvitse kuolla yksin mutta ristiriitoja on lähes jokaisen taustalla. Dramatenin tähtinäyttelijätär ei ole tavannut nuorinta tytärtään 20 vuoteen, mutta kirjoittaa viimeisillä hetkillään sähköpostiviestin jossa toivoo tytärtä paikalle. Kuolevan isän uusi vaimo soimaa miehensä tytärtä, joka on ollut viiden viikon häämatkalla vaikka isä on kuolemaisillaan.

Liikuttavin tarina oli kirjan viimeinen, jossa nuori 18-vuotias tyttö on kuolemassa maksasyöpään. Tytön isä on paikalla viimeiseen asti mutta tytön äiti on kiireinen uranainen, joka tyttären pyynnöistä huolimatta ehtii paikalle vasta tytön juuri kuoltua.

Kirjassa esiintyy myös joukko henkilökuntaa, joka omissa keskusteluissaan huonetta desinfioidessaan tuo esille oman näkemyksensä sairaanhoidon tilasta. Stressi ja ajanpuute ovat vakiopuheenaihe. Lisäksi potilaiden omaiset voivat olla kohtuuttomiakin vaatimuksissaan eivätkä aina ymmärrä, että yhdellä hoitajalla on monta muutakin potilasta hoidettavanaan. Muutama kohtaus on niin herkullisen koomisesti kuvattu, että niiden on pakko olla tarinoita tosielämästä.

Luin kirjan nopeasti ja tarinat todella liikuttivat minua. Hiukan häiritsi monen henkilöhahmon klisheisyys - homopari on juuri niin herttainen kuin pitääkin ja uraäiti täysin kylmä tyttärensä kuoleman suhteen. Henkilöt eivät pääse kehittymään sen kummemmin vaan poistuvat vain paikalta kuoleman tapahduttua.

Näin harrastajapsykologina kiinnitti tietysti huomioni se, että kaikki äiti-tytär -suhteet tässä kirjassa olivat melkoisen tulehtuneita tai jopa olemattomia. Koska olen seurannut ruotsalaisista iltapäivälehdistä Feldtin omaa äitisuhdetta niin on helppo arvata, että Feldt ei ole suinkaan vielä kirjoittanut valmiiksi omaa äitisuhdettaan.

**
Felicia Feldt: Dödsbädden
Bokförlaget Mormor 2018


Helmet-lukuhaaste: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Kommentit

  1. Luin myös tuon Feldtin Näkymätön tytär-nimellä suomennetun romaanin, vaikka varsinainen tirkistelykirja onkin. Tai ehkä siksi. Kiinnosti varsinkin, koska itse luin nuorena äitinä Anna Wahlgrenin piparkakun tuoksuisesta lapsikatraan täyttämästä kodista, Strömsö-tyyppisestä elämästä. Olihan tuo tyttären näkökulma kuin Dorian Grayn muotokuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli todellinen "pakko lukea" -kirja! Ja kyllä se sen verran vieläkin kiinnostaa, että luen iltapäivälehtien jatkoraportoinnin aiheesta. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...