Mrs Karlsson lukee...

Eilen saimme kuulla uutisen George Michaelin äkillisestä kuolemasta. "Taas yksi tähti poissa!" Tähtiä lähtee mutta harvat heistä kuitenkaan jäävät loistamaan kollektiiviseen tajuntaamme kuten esimerkiksi Elvis tai Marilyn. Mutta yhden soisin jäävän muistoihimme - ei kohtalonsa vuoksi vaan nimenomaan musiikillisen suuruutensa vuoksi. Amy Winehouse on edelleen suuri arvoitus. Mistä sielujensa syövereistä hän ammensi kaiken sen lyriikan, musiikin ja käsittämättömän vivahteikkaan äänensä? Hänhän oli julkisuuteen tullessaan vielä käytännöllisesti katsoen lapsi mutta kuulosti jo kaiken nähneeltä. I can't play myself again I should just be my own best friend Not fuck myself in the head With stupid men... Amy astui elämääni vasta pari vuotta kuolemansa jälkeen kun satuin näkemään televisiossa konserttinauhoituksen Amyn uran alkuvaiheilta. Siihen asti olin mielessäni yhdistänyt Amy Winehousen "siihen julkkislaulajaan joka kuoli huumeisiin" mutta yhtäkkiä seis

Joulu! Nyt se on täällä taas, halusimme tai emme. Itse nautin joulusta mutta ymmärrän heitä joille se aiheuttaa lähinnä ahdistusta. Jouluun latautuu niin paljon odotuksia ja vaatimuksia joten ei ihme, että joskus menee pieleen. Anne Enrightin romaani The Green Road (ei vielä suomennettu) rakentuu perinteisen "jouluksi kotiin"- teeman ympärille. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka on nimetty "Leaving" ja "Coming home".  Kirjassa on mielenkiintoinen rakenne, se alkaa nimittäin viidellä novellin tyyppisellä luvulla, joissa kussakin esitellään yksi kirjan henkilöistä. Lisäksi kirjailija on valinnut novelleille eri ajat ja paikat mikä tuo tehokkaasti esille kirjan "hajonneen perheen" asetelman. Aloitusnovelli kuvaa perheen nuorimmaista Hannaa lapsuudenkodissa vuonna 1980, jolloin perhe on vielä alkuperäisessä koossa. Seuraavassa novellissa olemme New Yorkissa ja vuodessa 1991. Papin uraa suunnitellut Dan on muuttanut kaupunkiin ja yrittää koti

Tänään olen viuhtonut tuulispäänä jotta saisin kodin joulusiistiksi ja aaton pakolliset laatikot paistettua. Urakka on nyt ohi ja voinkin näin keskittyä enemmän fiilistelyyn! Lapsen kanssa olemme tunnelmoineet jo ensimmäisestä adventista lähtien lukemalla Viirun ja Pesosen jouluvalmisteluista. Stressiltä ei välty Pesonenkaan vaikka puuhat ovatkin hiukan toisenlaiset... Miten ihmeessä selviän kaikesta, hän ajatteli huolissaan. Kuinka osaan  rakentaa pukin joka koputtaa ovelle ja astuu eteiseen, menee vierashuoneeseen  ja sanoo: "Onko täällä kilttejä kissoja?", jättää sitten paketin ja pääsee ulos  Viirun huomaamatta että pukki oli pelkkä kone? Ei käy. Kaikkea on liian kanssa. Minun on kerrottava kissalle ettei pukkia ole olemassakaan, muuten en selviä tästä urakasta. En aluksi oikein lämmennyt Pesoselle ja Viirulle kun luimme ensimmäisiä kirjoja lapsen kanssa. En osannut edes keksiä sopivaa ääntä Viirulle! Mutta sitten katsoimme viime jouluna SVT:n vanhan joulukalenteri

Tämä viikko meni kirjojen osalta vähän harakoille. Luin kyllä paljonkin mutta mikään ei iskenyt ja lukeminen tuntui työläältä. Kirjapinossa odottivat päällimmäisinä kaksi kirjaa, joiden lukemista todella odotin mutta molemmissa jouduin luovuttamaan jo 50 sivun jälkeen. Elena Ferranten "Min fantastiska väninna" (Loistava ystäväni) iskettiin käteeni lukupiirissä, jossa peräti kaksi piiriläistä keskusteli siitä innostuneesti. Kirja oli kuulemma paras kirja aikoihin! Niinpä aloin lukea suurin odotuksin, halusin todella uppoutua sisälle tähän napolilaiseen maailmaan ja kahden ystävättären elämään. Mutta ei, aika pian jouduin toteamaan, että teksti on aivan liian tiivistä minun makuuni. Kirjailija kirjoittaa toki elävästi ja tarkasti mutta ei jätä lukijalle tilaa omiin tulkintoihin. Kaikki tarjoillaan valmiiksi aseteltuna ja tarkasti raportoiden. Lisäksi minua häiritsee jo kirjan alkuasetelma - kuinka kukaan voi kirjoittaa omasta lapsuudestaan näin yksityiskohtaisesti kun ajas

Kirjastomme piskuiselta suomenkieliseltä osastolta osui silmiini Sari Vuoriston kirja. Hetkinen, enkös ole lukenut Vuoristoa aiemminkin ja peräti pitänytkin? Kyllä vain, kotoa löytyi jostakin alelaatikosta ostamani novellikokoelma "Säätiedotus merenkulkijoille" (2008) jonka avausnovelli "Sumu" on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Vuoristo kirjoittaa kaunista ja soinnikasta suomea ja tarinat ovat kuin akvarelleja, jotka jättävät lukijan mieleen tunnemuiston pitkäksi aikaa. Myös tämä nyt lukemani "Loppu hyvin" on aihepiiriltään merellinen. Kaikki alkaa Jäämereltä: Minä opin Jäämeressä uimaan.      Minulla on siitä selvä muistikuva, laihoista käsistä jotka lohkaisivat vettä, ja kuinka vesi ympäröi ensiksi nilkat.      Mutta: höpöhöpö, ne sanovat. Mitä sinä nyt oikein puhut, ethän sinä ole millään voinut, usko jo. Höpö höpö, emmehän me ole koskaan edes olleet siellä. Karoliinalla on muisto, joka on seurannut häntä koko elämän. Jäämeri ei jätä häntä ra

Luin Pirjo Hassisen Sauna Paradisin jo muutama viikko sitten joten se on saanut muhia mielessä ennen tätä postausta. Ja mikä on ollut muhiessa, kirja sisältää nimittäin paljon sellaista joka vaatii ihmettelyä ja pohdintaa. Hassisen teoksilla on tapana jättää lukijansa miettimään, että mitä tulikaan luettua ja niin myös tässä. Ehdin jo aikaisemmassa postauksessa  julistaa, että jos luette vain yhden hassisen niin lukekaa 'Sano että haluat' mutta ei, perun nyt sanani. Lukekaa tämä! Sauna Paradisissa Hassinen on onnistunut terävöittämään niitä kirjojensa hienoja ominaisuuksia jotka joskus menevät vähän ylikin. Tällä kertaa eivät mene vaan pitävät tarinan hallitusti kasassa. Hassinen ei ole kirjoittanut kirjaansa sata lasissa vaan lukijalla on mahdollisuus pysyä hengästymättä vauhdissa mukana. Olen myös joidenkin kirjojen kohdalla moittinut Hassisen henkilöhahmoja, varsinkin miessellaisia, pinnallisuudesta. Olen kaivannut sitä tunnetta kun jokin henkilö menee "ihon alle

Anja Snellmanin uusin saa minut hieman nostalgiseksi. Edellinen kirja Antautuminen oli nimittäin ihan ensimmäinen blogipostaukseni! Aloitin silloin kehumalla kirjastojani täällä Tukholmassa ja näin haluan tehdä myös tällä kertaa. Kuulin Anja Snellmanin puhuvan kirjastaan Turun kirjamessuilla ja pistinkin saman tien hankintapyynnön kotikirjastoni suomenkieliselle kirjastonhoitajalle. Ja nyt, pari kuukautta myöhemmin, kirja on kädessäni. Snellman kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla todella mielenkiintoa herättävästi. Ymmärsin että kirja olisi monitasoinen, niinkuin onkin mutta kirja on ennen kaikkea kirja - Anja Snellmanista... Tai siitä Snellmanin näköisestä kirjailija-terapeutista, jolla on talo Kreetalla, kaksi tytärtä ja avioero. Eikä siinä mitään, kirja on kiinnostava ja teksti miellyttävää luettavaa mutta ennakko-odotuksissani odotin kirjalta jotain paljon enemmän. Snellmanin teksti on täydellisen kaunista, harkittua, symmetristä ja loppuunajateltua. Siinä on myös sen he