Siirry pääsisältöön

Tukholman kaupunginteatteri: Isänmaa - Fosterlandet



Mrs Karlsson ei ole lukenut kuukauteen muuta kuin aamun lehden. Sen sijaan Mrs Karlsson on tehnyt töitä, hoitanut huushollia, reissannut työmatkoilla, huoltanut perheen pientä jääprinsessaa, vienyt samaista jääprinsessaa uimakouluun ja raivannut puutarhaa. Ja käynyt teatterissa!

Vapunaattona pääsin katsomaan tämän hetkistä "must-see"-esitystä, Lucas Svenssonin kirjoittaman ja Anna Takasen ohjaaman "Isänmaa - Fosterlandet". Anna Takanen on Göteborgista kotoisin oleva teatteriohjaaja jonka isä tuli aikoinaan Ruotsiin sotalapsena. Takanen teki tämän esityksen jäähyväisteoksekseen siirtyessään Göteborgista Tukholman kaupunginteatteriin ja nyt se menee siis täällä Takasen uudessa teatterissa. Esitys on käsittääkseni nähty myös Suomessa.

Näytelmän päähenkilö on göteborgilainen Lussa joka on lievästi sanoen hakoteillä etsiessään identiteettiään. Toisaalla on isä, sotalapsi Juhani, nykyinen perigöteborgilainen John joka sanoo tiukasti olevansa ruotsalainen.  Toisaalla taas isänäiti, ruotsia osaamaton Elsa jolle Lussa kirjoittaa kirjeitä ja vaatii tietää miksi Elsa jätti lapsensa. Tarinaa käydään läpi 30-luvun Karjalasta 80-luvun Göteborgin kautta Elsan kuolemaan Helsingissä. Elsa on yhtä vanha kuin Suomi ja molemmat täyttävät tarinan lopussa 90 vuotta.
Esitys on pitkä ja paikoin hyppää sivujuonteisiin jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Ruotsinsuomalaisuutta käsitellään huumorilla, Marimekon unikot ja muumimukit oli tähänkin napattu suomalaisuuden perisymboliksi ja suomalaismiehen tapa kommunikoida oli esitetty juuri niin humoristisena kuin se oikeasti onkin. Sen sijaan suomalaismiesten kännihaahuilun olisi voinut jättää pois. Näin suomalaisena se ei enää naurata vaikka osa yleisöstä sitä edelleen tuntui pitävän hauskana (ruotsalaisyleisö?).

Lussaa esittää Tanja Lorentzon joka teki aikaisemman ruotsinsuomalaisen merkkiteoksen "Mormors svarta ögon". Siinä hän kävi läpi omaa identiteettikriisiään: Ruotsissa syntynyt suomalaisperheen lapsi joka ei osaa suomea eikä pysty puhumaan mummunsa kanssa. Esitys oli todella vavisuttava ja se on nähty sittemmin sekä TV:ssä että radioversiona. Lorentzon lienee siis ollut aika itsestäänselvä valinta tähän rooliin mutta valitettavasti hän jää kahden muun vahvan naisroolin varjoon.Elsan roolissa nähdään nimittäin Birgitta Ulfsson - ihana, ihana Ulfsson!! Illan loistavin tähti on kuitenkin nuorta Elsaa esittävä Alma Pöysti. Kohtaus, jossa Elsa saa kuulla miehensä Eeron kaatuneen ja itkee pienet pojat sylissään tuskaansa - siinä kohtaa yleisö purskahti vuolaaseen itkuun. Moista joukkoitkua en ole itse koskaan aiemmin kokenut teatterissa. Ja kun Tukholman ruotsinsuomalaisen koulun oppilaat kulkevat jonossa sotalapsen nimikyltit kaulassa - toinen kollektiivinen itkun purskahdus.

Näytelmä on vahva osoitus siitä, miten tämä 70 vuoden takainen tapahtuma on edelleen täysin ajankohtainen asia. Kuten Ruotsin tunnetuimpiin toimittajiin lukeutuva Fredrik Virtanen toteaa: missä hän itse olisi nyt, jos isä ei olisi tullut sotalapsena Ruotsiin?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...