Siirry pääsisältöön

Ärsyttävien kirjojen lumous


 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista. 

Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni.

Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin piikkiin.

Mutta hiukan se pisti mietityttämään, että mitä lopulta kannattaa lukea. En haluaisi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka - vaikkakin olisivat mukavaa luettavaa - eivät sitten kuitenkaan jätä mitään sen kummempaa muistijälkeä. Kun luen kirjan haluan, että se herättäisi minussa jonkun tunteen. Se voi olla myös jokin negatiivinen tunne. 

Jotkut kirjat ovat todella ärsyttäviä, varsinkin joku henkilöhahmo saattaa mennä ihon alle. Joskus kirjat loppuvat aivan toisin kuin olisin itse halunnut. Mutta ilahdun aina kun kirja saa minut reagoimaan jollakin tavalla. Ne voivat olla hyviä itsetutkiskelun paikkoja. Miksi reagoin näin, mitä se kertoo minusta ihmisenä? 

Luin esimerkiksi juuri Paul Austerin Illuusioiden kirjan. Luin häneltä aika paljon vuosituhannen vaihteessa ja minulla oli käsitys, että pidän hänen kirjoistaan. Mutta nyt luettuani jokin aika sitten Mr Vertigon (1994) ja nyt viimeksi tämän vuonna 2002 ilmestyneen kirjan niin joudun pettymyksekseni toteamaan, että Paul Auster onkin aika ärsyttävä kirjailija. 

Erityisesti pisti nyt silmään hänen naiskuvansa. Toki muistin, että Auster on vähän sellainen "äijä-kirjailija", vaikkakin itseäni enemmän miellyttävällä akateemisella tyylillä. Mutta nyt tuo akateemisuus ei enää iskee minuun näin vanhempana Auster-lukijana. Katseeni kohdistuu enemmänkin näihin Austerin naisraasuihin, joilla kirjailija mielellään koristaa tarinansa, mutta jotka eivät koskaan pääse oikeasti valokeilaan. Harmi, sillä Austerin sivuosanaisista saisi todella hienoja päähenkilöitä!

Mutta sanonko nyt Austerille lopullisesti "thanks, but no thanks"? Ehkä en kuitenkaan, sillä vaikka kirja ärsytti niin huomasin käyväni kirjailijan kanssa keskustelua koko lukemisen ajan. Ihmettelin, miksi Auster valitsi tämän henkilön, miksi hän päätti antaa toisen kuolla, mitä ihmettä tämä korni seksikohtaus tekee tässä ja miten hän voi lopettaa kirjan näin käsittämättömän mitäänsanomattomasti?

Austeriin voin aina luottaa, hän saa minut hereille, ärtymään, reagoimaan, pohtimaan... mutta se suomalainen naiskirjailija, mistä ihmeestä hän oikein kirjoittikaan...

Kommentit

  1. Tosi kiinnostava avaus!
    Itselläni Riikka Pulkkisen kirjat joskus tekevät ärsytystä, joskaan eivät aina. Olen marissut moneen otteeseen liian älyllisistä henkilöistä, kunnes luin Maggie Nelsonin Argonautit. Kävi ilmi, että Nelson puolisoineen todella on niitä ihmisiä, jotka keskustelussa voivat vatkata edestakaisin vapauden ja vallan kaltaisia käsitteitä - ja ehkä vieläkin monimutkaisempia aiheita. Joskus siis ärsyyntyminen voi tulla "turhaan" - lukijan maailma on liian ahdas tunnistamaan tiettyjen tyyppien todella olevan olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä pointti, Anki! Jännä huomioida mitkä asiat itseä ärsyttävät 😅

      Riikka Pulkkisen kirjat ovat ärsyttäneet myös minua, mielestäni jotkut henkilöhahmoista on teennäisiä ja liian itsetietoisia. Ja teksti jotenkin niin ärsyttävän täydellistä... Pulkkisen tyylissä on muuten jotain samaa kuin Austerissa, molemmat kirjoittavat akateemisen taitavaa proosaa mutta kaipaan enemmän tunnetta.

      Poista
  2. Olipa se uskomattoman täydellinen unohdus :) Varsinkin kun pidit kirjasta. Mutta ilmeisesti se ei sitten aivan mullistava lukuelämys ollut kuitenkaan. Minä unohdan parhaidenkin kirjojen tarkemmat yksityiskohdat aika nopeasti, joten on parasta blogata joko heti tai ei ollenkaan. Mutta toki sitä yleensä jotain pääpiirteitä muistaa sisällöstä, kuten myös kirjan ja kirjailijan nimen. Toivottavasti keksit joskus, mikä kirja se oli, ettei jää vaivaamaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täällä miettinyt pääni puhki mutta saan päähäni vain kannen kuvan. Aika pelottava kokemus tällainen blackout 😅

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

1920-luvun klassikoita - Main Street (1920)

Uuden vuosikymmenen innoittamana kaivoin kirjahyllystäni Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938", jossa Blom käy läpi maailmansotien välistä poliittista historiaa ja kulttuurin käännekohtia. Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa mutta paikoin myös selkäpiitä karmivaa, sillä monessa kohtaa pystyi tekemään vertauksia oman aikamme yleiseen ilmapiiriin. Blomin kirja antoi minulle idean, että lukisin sadan vuoden takaisen 20-luvun bestselleritä tai muuten huomiota saaneita kirjoja ja kirjailijoita. Olen aina ollut kiinnostunut 1920-luvusta ja sen ajanhengestä mutta en ole aktiivisesti lukenut sen ajan kirjallisuutta. Päätin aloittaa vuodesta 1920 ja kyseisen vuoden (amerikkalainen) bestselleri olikin helppo löytää. Lokakuussa 1920 ilmestyi Sinclair Lewisin satiirinen pikkukaupunkikuvaus "Main Street", joka pongahti välittömästi myyntilistojen kärkeen ja herätti paljon keskustelua. Lewisin säälimätön kuvaus kuvitteellisesta Gop...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...