Mrs Karlsson lukee...

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Puolet lomasta takana ja aivot ovat palautuneet sen verran, että voin vihdoin tarttua Marian Keyesin uusimpaan ihmissuhdehässäkkäromaaniin. Tätä ei nimittäin kannata lukea jos on vielä työstressi päällä, sen verran reipasta menoa Keyes tässä Grown Ups -uutukaisessaan tarjoaa. Tarina on tämä: Dublinissa asuva Caseyn klaani kokoontuu yhteen aina eri juhlapäivinä ja lukija pääsee seuraamaan vuorollaan kunkin suvun jäsenen edesottamuksia. Ja niitä riittää, sillä suku on ehtinyt avioliittojen ja -erojen myötä laajentua niin isoksi, että kirjan alussa esitelty sukupuu tulee todella tarpeeseen. Keskiössä ovat Caseyn veljessarja Johnny, Ed ja Liam sekä heidän vaimonsa Jessie, Cara ja Nell. Lisäksi tarinaan liittyvät vahvasti Jessien edesmennyt mies Rory, tämän vanhemmat ja sisaret, Caseyn veljesten suoraan sanoen veemäiset vanhemmat sekä Liamin ex-vaimo. Lisänä tietysti liuta lapsia, jotka toimivat tarinan moraalisena runkona. Sillä tässä tarinassa aikuisten elämää harjoittelevat ne ns

Loma on puolivälissä ja olen jo ehtinyt sekä lukea että matkailla. Reissupuolella ollaan oltu matalalla profiililla, ei lähdetty edes yrittämään Suomeen ettei vain viedä tietämättämme koronaa tuliaisina. Sen sijaan ollaan koluttu näitä lähiseutuja, nyt viimeksi Sörmlannin rannikkoseutua. Kapeat ja mutkikkaat tiet olivat jänniä ajaa tällaiselle vuoden vanhalle autoilijalle, mutta onneksi löytyi sen verran tuota suomalaista ralliperimää, että selvittiin ilman vaaratilanteita. Jännitystä on löytynyt myös kirjallisuuden puolelta. Ja onneksi on kirjablogit, sillä muuten olisin kyllä missannut täysin tämän dekkarilahjakkuuden! Kyllähän minä Karin Slaughterin nimen olin kuullut, mutta jotenkin olin mieltänyt hänet etunimen perusteella ruotsalaiseksi ja koska oma ruotsalaisdekkarieni kiintiö on täysi niin eipä käynyt edes mielessä tutustua Slaughteriin. Mutta sitten luin mielenkiintoisen arvion Mannilaisen  Elämä on ihanaa-blogista  ja päätin, että Slaughterin 'Viimeinen leski' sa

Vigdis Horthin kirja Perintötekijät  toi viimein tämän norjalaisen kirjailijan laajempien piirien tietoisuuteen.  Hjorthin psykologinen kertojanääni muistuttaa monin tavoin muun muassa hänen maanmiehensä Karl Ove Knausgårdin tyyliä ja samaa lajityyppiä edustaa myös tämä uusin ruotsinnos "Lärarinnans sång". Kirjan päähenkilö on 57-vuotias Lotte Bøk, joka on ehtinyt rakentaa elämäänsä turvalliset ja mukavat raamit. Hän hallitsee työnsä taidekorkeakoulun dramatiikan opettajana ja kodistaan hän on tehnyt turvallisen linnakkeen. Lotte on yksinäinen mutta hän ei tunnu kaipaavan muiden seuraa sen kummemmin. Australiassa asuvaan tyttäreensäkin hän pitää yhteyttä lähinnä sähköpostitse. Tarina saa alkunsa 10. huhtikuuta 2016, jolloin Lotte lähtee töihin kuten normaalisti vaikkakin, kuten tarinan kertojaääni jo varoittaa, Lotella "ei ole aavistustakaan kuinka hänen elämänsä tulisi muuttumaan lähiviikkoina". Saamme tarkan kuvauksen Loten sekä ulkoisesta että sisäisestä a

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan   Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa  Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari  Kerstin Gezeliuksen ja Alexander Onofrin tu

Kesän kirjarintamalla on tilanne se, että keskeneräisiä kirjoja lojuu siellä sun täällä mutta aina joskus joku niistä ylittää myös maaliviivan. Yksi pitkään kesken ollut kirja oli Merete Mazzarellan 'Varovainen matkailija'. Mazzarellan kirja jakaantuu kahteen osaan, ensimmäisessä risteillään ja toisessa käydään Australiassa, useampaankin otteeseen. Kummatkin kohteet ovat sellaisia, joihin en todennäköisesti tule itse matkustamaan, joten olen todella iloinen, että pääsin kohteisiin Mazzarellan tarkkaavaisessa seurassa. Mazzarella ei pidä turistina olemisesta, niinpä hän yrittää kaikin tavoin sulautua matkakohteeseeseensa. Karibian-risteilyllä turistin leimasta ei voi välttyä mutta Australian mantereella Mazzarella nauttii paikallisen elämänmenon tarkkailusta ja uusista ystävyyssuhteista. Hän ei tyydy mihinkään turistioppaiden vakioesittelyihin vaan ottaa itse selkoa historiasta ja ajankohtaisista poliittisista tapahtumista. Lukijana kävelen Mazzarellan rinnalla ja kuuntele