Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa (2018)

Jörn Donner ei usein pääse lukulistalleni mutta ajankohtaisen aiheensa ansiosta tämä Donnerin uusin oli itsestäänselvä. Olen tänä 1918-muistokeväänä ehtinyt jo lukea Antti Tuurin Tammikuu 18 sekä Anneli Kannon Lahtarit, jotka ajallisesti ja paikallisesti sijoittuvat keskenään lomittain. Aivan toisenlaisen näkökulman kevään 1918 tapahtumiin saa tästä Donnerin kirjasta, jossa tapahtumat etenevät pääasiallisesti Terijoella Rajajoen tuntumassa mutta erilaisten takautumien ja metatasojen kautta liikutaan myös Pietarissa ja Viipurissa.

Itse tarina alkaa kuitenkin nykyajasta, jolloin kirjan varsinainen kertoja löytää isänsä jäämistöstä kolme ruskeaa pahvilaatikkoa ja saatekirjeen, jossa kerrotaan isän tehneen muistokirjoituksen kauan sitten kuolleesta ystävästään ja samalla myös "mahdollisimman kattavan kuvauksen hyvin lyhyestä aikakaudesta maamme historiassa". Tuo aikakausi on 1918-1919 ja se kerrotaan kolmen henkilön kolmiodraamana.

Venäjänjuutalainen Alexander lähtee pakoon Pietarissa vallan anastaneita bolsevikkeja ja saapuu Rajajoen laittomasti ylittäen Suomen puolella sijaitsevalle datshalleen. Talon on kuitenkin ottanut haltuunsa suomalaisnainen Anna, jonka Alexander kohtaa ovella ase kädessä. Pari päättää hetken toisiaan pälyiltyään asettua asumaan taloa kaksin ja tuskin paljastan liikaa jos kerron, että suhdehan siitä syntyy. Kolmas osapuoli tässä tarinassa on kapteeni ja rajakomendantti Karl, joka palkkaa Annan avustajakseen mutta on oudon kiinnostunut myös Alexanderin elämästä.

Tarina kerrotaan erilaisten asiakirjojen välityksellä ja lukija saa välillä todella pinnistellä ymmärtääkseen kuka on kertoja missäkin kohtaa. Minun piti lukea kirjan alun ja lopun "selitykset" useampaankin kertaan, ennen kuin ymmärsin koko rakenteen. Kielellisestihän Donner ei juuri temppuile vaan kirjoittaa usein mutkat enemmän kuin suoriksi. Esimerkiksi Annan ja Alexanderin välinen fyysinen suhde saa paikoin koomisiakin piirteitä vai haluaako Donner kuvata vain ajan henkeä kirjoittaessaan esimerkiksi kuinka "Alexander löytää hitaasti tiensä Annan salaiseen huoneeseen"...?

Vaikka Donnerin lakoninen kieli ei aina minua niin puhuttelekaan niin itse tarina sitten sitäkin enemmän. Myyttinen Terijoki Karjalan kannaksella ja sen kosmopoliittinen ilmapiiri herättävät mielenkiintoni. En ole koskaan käynyt Viipurin rajaseudulla vaikka se on sukuni kotiseutuja. Rajajoki on kuin yksi kirjan päähenkilöistä ja sen ylitys on kirjan kuvaamana aikana aina enemmän tai vähemmän dramaattinen tapahtuma.

Donner kuvaa ihmisiä sodan keskellä ja heidän kamppailuaan nälästä ja pelosta huolimatta. Alexanderin ja Karlin väliset keskustelut hahmottavat molempien miesten unelmat. Karl tekee työtä Suur-Suomen hyväksi ja vannoo Saksasta saapuvaksi odotetun kuninkaan nimeen. Alexander haaveilee vapaudesta, "vapaassa yhteiskunnassa, en Suomessa sellaisena kuin se nyt on, en myöskään Venäjällä". Koti on sananmukaisesti Anna ja heidän asuttamansa talo raja-alueella jossa fyysistä kulkemista on rajoitettu kaikin tavoin.

Jörn Donner kertoo käyttämistään lähteistä kirjan viimeisessä kappaleessa mutta vasta muualta lukemistani kirjaa käsittelevistä artikkeleista ymmärrän, että Donnerin isä Kai Donner oli juuri kirjan kuvaamana ajankohtana Karjalankannaksella rajakomendanttina. Kai Donnerin ristimänimi oli Karl Reinhold, eli sama kuin kirjassa kuvatun kapteenin nimi. Sen tiedon saatuani jouduinkin vielä kerran lukemaan kirjan alku- ja jälkisanat...

Aamun harmaudessa hän ylittää puron, jonka nimi on suomeksi Rajajoki. Hänelle neuvottu paikka on melko syrjässä, ja siltä kohtaa rantaa ei juuri vartioida kummaltakaan puolen, ehkä siksi, että reittiä käyttävät pääasiassa salakuljettajat, jotka saavat jonkinasteista suojelua rantoja erottavan vesistön molemmin puolin, niin valkoisten kuin punaistenkin puolella. (---)

Unknown - post card, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3923758

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

(Blod är tunnare än vatten)

Otava 2018

Käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski

Helmet-lukuhaaste: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan. Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lue lisää

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt Seitsemäs kevät jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Lue lisää

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lue lisää

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille! Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...