Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa (2018)

Jörn Donner ei usein pääse lukulistalleni mutta ajankohtaisen aiheensa ansiosta tämä Donnerin uusin oli itsestäänselvä. Olen tänä 1918-muistokeväänä ehtinyt jo lukea Antti Tuurin Tammikuu 18 sekä Anneli Kannon Lahtarit, jotka ajallisesti ja paikallisesti sijoittuvat keskenään lomittain. Aivan toisenlaisen näkökulman kevään 1918 tapahtumiin saa tästä Donnerin kirjasta, jossa tapahtumat etenevät pääasiallisesti Terijoella Rajajoen tuntumassa mutta erilaisten takautumien ja metatasojen kautta liikutaan myös Pietarissa ja Viipurissa.

Itse tarina alkaa kuitenkin nykyajasta, jolloin kirjan varsinainen kertoja löytää isänsä jäämistöstä kolme ruskeaa pahvilaatikkoa ja saatekirjeen, jossa kerrotaan isän tehneen muistokirjoituksen kauan sitten kuolleesta ystävästään ja samalla myös "mahdollisimman kattavan kuvauksen hyvin lyhyestä aikakaudesta maamme historiassa". Tuo aikakausi on 1918-1919 ja se kerrotaan kolmen henkilön kolmiodraamana.

Venäjänjuutalainen Alexander lähtee pakoon Pietarissa vallan anastaneita bolsevikkeja ja saapuu Rajajoen laittomasti ylittäen Suomen puolella sijaitsevalle datshalleen. Talon on kuitenkin ottanut haltuunsa suomalaisnainen Anna, jonka Alexander kohtaa ovella ase kädessä. Pari päättää hetken toisiaan pälyiltyään asettua asumaan taloa kaksin ja tuskin paljastan liikaa jos kerron, että suhdehan siitä syntyy. Kolmas osapuoli tässä tarinassa on kapteeni ja rajakomendantti Karl, joka palkkaa Annan avustajakseen mutta on oudon kiinnostunut myös Alexanderin elämästä.

Tarina kerrotaan erilaisten asiakirjojen välityksellä ja lukija saa välillä todella pinnistellä ymmärtääkseen kuka on kertoja missäkin kohtaa. Minun piti lukea kirjan alun ja lopun "selitykset" useampaankin kertaan, ennen kuin ymmärsin koko rakenteen. Kielellisestihän Donner ei juuri temppuile vaan kirjoittaa usein mutkat enemmän kuin suoriksi. Esimerkiksi Annan ja Alexanderin välinen fyysinen suhde saa paikoin koomisiakin piirteitä vai haluaako Donner kuvata vain ajan henkeä kirjoittaessaan esimerkiksi kuinka "Alexander löytää hitaasti tiensä Annan salaiseen huoneeseen"...?

Vaikka Donnerin lakoninen kieli ei aina minua niin puhuttelekaan niin itse tarina sitten sitäkin enemmän. Myyttinen Terijoki Karjalan kannaksella ja sen kosmopoliittinen ilmapiiri herättävät mielenkiintoni. En ole koskaan käynyt Viipurin rajaseudulla vaikka se on sukuni kotiseutuja. Rajajoki on kuin yksi kirjan päähenkilöistä ja sen ylitys on kirjan kuvaamana aikana aina enemmän tai vähemmän dramaattinen tapahtuma.

Donner kuvaa ihmisiä sodan keskellä ja heidän kamppailuaan nälästä ja pelosta huolimatta. Alexanderin ja Karlin väliset keskustelut hahmottavat molempien miesten unelmat. Karl tekee työtä Suur-Suomen hyväksi ja vannoo Saksasta saapuvaksi odotetun kuninkaan nimeen. Alexander haaveilee vapaudesta, "vapaassa yhteiskunnassa, en Suomessa sellaisena kuin se nyt on, en myöskään Venäjällä". Koti on sananmukaisesti Anna ja heidän asuttamansa talo raja-alueella jossa fyysistä kulkemista on rajoitettu kaikin tavoin.

Jörn Donner kertoo käyttämistään lähteistä kirjan viimeisessä kappaleessa mutta vasta muualta lukemistani kirjaa käsittelevistä artikkeleista ymmärrän, että Donnerin isä Kai Donner oli juuri kirjan kuvaamana ajankohtana Karjalankannaksella rajakomendanttina. Kai Donnerin ristimänimi oli Karl Reinhold, eli sama kuin kirjassa kuvatun kapteenin nimi. Sen tiedon saatuani jouduinkin vielä kerran lukemaan kirjan alku- ja jälkisanat...

Aamun harmaudessa hän ylittää puron, jonka nimi on suomeksi Rajajoki. Hänelle neuvottu paikka on melko syrjässä, ja siltä kohtaa rantaa ei juuri vartioida kummaltakaan puolen, ehkä siksi, että reittiä käyttävät pääasiassa salakuljettajat, jotka saavat jonkinasteista suojelua rantoja erottavan vesistön molemmin puolin, niin valkoisten kuin punaistenkin puolella. (---)

Unknown - post card, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3923758

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

(Blod är tunnare än vatten)

Otava 2018

Käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski

Helmet-lukuhaaste: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Lue lisää

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.

Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Lue lisää

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…