Mrs Karlsson lukee...

Loma Suomessa on taas täältä erää ohi mutta kotona Tukholmassa odotti miellyttävä yllätys: helle! Niinpä heittäydyinkin oitis takapihan lepotuoliin nautiskelemaan Kotkan kirppareilta löytämistäni kirja-aarteista. Mukaan tarttui kolme elämäkertaa joista ensimmäiseksi avasin Sirkka Garamin veljestään Pentti Saarikoskesta kirjoittaman muistelman. Garam tekee jo kirjan alussa selväksi, että tämä on nimenomaan pikkusiskon kirja isoveljestään. Kirja syntyi tovin empimisen jälkeen mutta viimeisen sysäyksen antoi Saarikosken viimeisen vaimon Mia Bernerin muistokirja joka Garamin mielestä ei anna oikeudenmukaista kuvaa kirjailijaveljestä. Kirjassa onkin aika kitkeriä kommentteja Bernerin suhteesta Saarikoskeen sekä heidän avioliitostaan. Lisäksi Garam haluaa kirjallaan antaa oikeudenmukaisemman kuvan perheen isästä, Simo Saarikoskesta. Hän itse kun oli "isän tyttö", Pentillä puolestaan oli vaikeampi suhde isään. Garamin muistelut alkavat jo edellisistä sukupolvista mikä antaa hy

Naistenviikon jälkeen vastapainoksi miesten jorinoita! Kesäkirjakassiin tarttui kirjastosta mukaan kaksi miesten kirjoittamaa päiväkirjaa. Jörn Donnerin Pikku Mammutti, koska olin halunnut lukea sen "ison" mammutin mutta kirjan massiivinen koko kauhistutti. Ja Aulis Sallinen koska työni puolesta klassinen musiikki kiinnostaa aina. Molemmat miehet ovat syntyneet 30-luvulla ja osittain päiväkirjojen sivuilla esiintyy myös samoja nimiä. Aloitin Jörkasta, tosin alkusivujen jälkeen mietin mitä ihmettä olen mennytkään lainaamaan. "Miksi kirjoitan tätä höpönlöpöä?" ihmettelee Donnerkin. Niinpä! Mutta kun jatkan lukemista alan pikkuhiljaa päästä samalle aaltopituudelle. Lyhyet ja lakoniset merkinnät ovat meditatiivisia, usein hieman salaperäisiä jotka tuntuvat sisältävän enemmän kuin ulospäin näyttäisi. Mutta usein myös raadollisen seikkaperäisiä ("Pahoinvointia eilen, paskansin kolme krt.") Tämä on kuin miniatyyriversio knausgårdilaisesta tirkistelystä. Saa

Ruotsissakin vietetään parhaillaan naistenviikkoa (fruntimmersvecka) joten tässä naistenviikkohaasteen loppusuoralle hieman ruotsalaisväriä! Astrid Lingrenin arkisto avattiin muutama vuosi sitten tutkijoille ja nyt on aika sen verran kypsänyt, että olemme saaneet sekä laajan elämänkerran että tv-dokumentin Lindgrenin elämästä. Lisäksi Lindgrenin Dalagatanin koti Tukholmassa avattiin viime vuonna yleisölle, tosin kerrallaan sinne otetaan vain 15 henkeä ja näytöt lienevät loppuunmyytyjä hamaan tulevaisuuteen asti. Mielenkiintoisin näistä arkiston aarteista lienee kuitenkin tämä nyt julkaistu Sotapäiväkirjat, jotka Lindgren kirjoitti nuorena äitinä ja siis ennen kuin yhtäkään Peppiä oli vielä julkaistu. (Peppi mainitaan toki päiväkirjassa ja sotavuosien loputtua Lindgreniä odottaakin aivan uusi ura...) Kuten ruotsalaiskirjailija Kerstin Ekman esipuheessaan toteaa, tämä on todella ainutlaatuinen dokumentti ja ajankuva. Lindgren seurasi tarkasti sodan etenemistä eri rintamilla ja

Helena Ruuskan kirjaa lukiessa voivottelen - oi miksi ei tätä kirjaa ollut olemassa jo 90-luvulla kun tein opintoihin kuuluvaa harjoitustyötäni William Faulknerin vaikutuksesta Joenpellon teoksiin. En silloin vielä ymmärtänyt Joenpellon suuruutta mutta tämä Ruuskan elämänkerta avasi silmäni. Ja nyt en tarkoita pelkästään teoksia, ne puhukoon puolestaan vaan Joenpellon koko kirjailijanuraa siihen kuuluvine kaikkine sivujuonteineen. Ja ennen kaikkea hänen rohkeuttaan ja periksiantamattomuuttaan. Mikä nainen! Jo pelkästään kuvaus siitä miten Joenpelto rakennuttaa ison talonsa on vaikuttava ja liikuttavakin, Ruuska nimittäin liittää tämän talohaaveen Joenpellon isän historiaan. 70-luvulla Joenpeltoa tuli joka tuutista, sen ymmärsi sen ajan lapsikin. Joenpelto näkyi julkisuudessa tiuhaan mutta nyt ymmärrän, ettei hän siellä yksityiselämäänsä tilittänyt. Kuinka moni esimerkiksi tiesi, että Joenpelto joutui hautaamaan molemmat poikansa? Luin Ruuskan kirjaa kuin dekkaria, Joenpellon elämäs

Mennessäni ensimmäisen kerran kirjastoon äitini kuoleman jälkeen mietin kuumeisesti minkä kirjan lukisin, mistä saisin lohdutusta. Kirjastossa mieleeni nousi Anu Kaipaisen nimi. Äidillähän oli hyllyssä useampi Kaipaisen kirja, muistin sen lapsuudestani 70-luvulta. Menin kirjastomme pikkuruiselle suomenkieliselle osastolle ja löysin tasan yhden kirjan Kaipaiselta. Kun selailin kirjaa, osui silmiini koko ajan yksi ja sama sana: "Äiti". Selvä merkki! Kaipaisen Granaattiomena on kirjailijan viimeisiä teoksia ja sitä voisi kuvata kirjailijan uran ja elämäntaipaleen pääteteokseksi. Pari vuotta ennen Kaipaisen kuolemaa ilmestyi viimeiseksi jäänyt "Vihreiksi poltetut puut" jossa Kaipainen kertoo lapsuudestaan ja näin jatkaa tätä elämäkerrallista kerrontaansa. Granaattiomenan alkusivulla Kaipainen tosin mainitsee, että kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat sepitteellisiä "paitsi osaa kirjoittajasta itsestään" mutta uskokoon ken tahtoo. Kirjan hahmoja ovat tutun tu

Äitini kuoli toukokuussa, kolme päivää äitienpäivän jälkeen. Pahimman shokin laannuttua ikävä on kova ja tunteet ovat jälleen pinnalla viime viikkoisen kuolinpesän raivauksen jälkeen. Tämä naistenviikko vietetään mökillä Kotkassa ja perheen nimipäiväsankareita juhlien. Kirjallisesti vietän lomaviikkoa äitini lempikirjailijoita lukien, heihin kuuluvat ainakin kaksi Eevaa ja yksi Anu. Eivät siis varsinaisia viikon nimipäiväsankareita mutta itselleni tällä hetkellä tärkeitä naisia.  Olen mukana Tuijatan  naistenviikkohaasteessa, lisää seuraa myöhemmin kunhan lukemisiltani ja lomailultani ehdin. Nyt mattopyykille! Eeva Kilpeä Vesijärven rannalla

Tänne Ruotsiin suomalaiset uutuuskirjat tulevat aina vähän viiveellä, niinpä minunkin lukupinooni Aki Ollikaisen Nälkävuosi ennätti vasta nyt. Vähän kyllä hämmästyin kun tajusin, että kirja ilmestyi jo 2012, ei siinä nyt sentään neljää vuotta pitäisi mennä! Tosin lukuintoani laimensi myös se, että kirjaa ylistettiin sellaisella voimalla, että se oli jo muuttunut "pakkohan-se-on-lukea"-kirjaksi. Mutta nyt sen siis nappasin mukaani lähikirjaston suomenkieliseltä hyllyltä. Kirjan vähäinen sivumäärä ihmetytti, tähänkö nyt muka mahtuisi moinen mestariteos. Juu, kyllä mahtui! Olin minäkin aivan myyty ehdittyäni viimeisen sivun loppuun. Ensimmäiset 30 sivua olivat tosin hiukan hämmentäviä. Cecilia kyykistyy alastomana vadin ylle ja haroo vettä jalkoväliinsä. Vesinorot valuvat pitkin tummia häpykarvoja. Pienet kiharat suoristuvat, niiden päästä tippuu pisaroita astiaan. Kirja esittelee ensimmäisenä helsinkiläislääkäri Teo Renqvistin ja sen kummemmin peittelemättä myös tämän s