Mrs Karlsson lukee...

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

  Voi miksi nämä viikonloput tuntuvat aina niin lyhyiltä? Vaikka ehdinkin paljon - yksi näyttely, yksi teatteriesitys, opintoja ja tutkielman luonnostelua, metsäkävelykin siihen väliin - niin oliko tämä nyt sitten kuitenkaan sitä "elämäkerta-ainesta".  "Juuri se, että yleensä menet sen sijaan että jättäisit menemättä, on tehnyt elämästäsi elämäkerta-ainesta." Niin, sanotaan se nyt suoraan: olen täällä post-Saisio-tunnelmissa. Tuo yllä oleva oli sitaatti Heini Junkkaalan massiivisesta Saisio-pläjäyksestä, joka oli sekä mieltä virkistävä mutta se on aiheuttanut myös kosolti itsetutkiskelua. Mitä jos meikäläisestä pitäisi kirjoittaa elämäkerta parinkymmenen vuoden kuluttua, mitä ihmettä siihen voisi laittaa?  En nyt tarkoita, että haaveilen täällä tulevani joksikin merkkihenkilöksi. Kyseessä on enemmän ehkä sellainen välitilinpäätös. Että mitä on tullut tehtyä ja mitä on vielä edessä. Tai nyt näin Saisiokirjan luettuani: kenen kanssa on tullut tehtyä ja mitä kaikkea vä

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

  Paluu arkeen on nyt tapahtunut. Mukava olotila tämäkin, vanhat tutut rutiinit luovat järjestystä ja turvankin tunnetta. Samalla luen kuitenkin mediassa kiertäviä ohjeita siitä, miten lomafiilistä voi pitää yllä myös arjessa. Loman rentouttava vaikutushan ei nimittäin kovin pitkälle kestä ja jos rentoa meininkiä pitää odottaa seuraavaan lomaan asti niin sitten ollaan heikoilla jäillä. Arjessa pitää olla myös hengähdystaukoja, minimissään vaikkapa työpaikalla istuessa ikkunasta ulos tuijottaminen muutaman minuutin ajan. Minulle loman kohokohtia on aina se, kun saan alkaa purkaa korkeiksi kasaantuneita kirjakasoja. Kun on aikaa lukea monta tuntia! Ja saa lukea ulkona riippumatossa! Onneksi ehdin harrastaa lukemista myös arkena, vaikka tietysti lyhyemmin istunnoin. Minulle pieni miniloma muodostuu kahdesti päivässä kun matkustan tunnelbanalla työpaikalle. Matka kestää 42 minuuttia, saman verran takaisin. Arjen luksusta! Ensimmäisellä lomanjälkeisellä työviikollani matkustin töihin yhdess

  En tiedä teenkö vain itse tästä ongelman vai pitäisikö oikeasti huolestua, mutta luen pääosin naiskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja. Ehkä vain noin 5-10% lukemistani kirjoista on mieskirjailijoiden kirjoittamia. Ja se on todella vähän! En valitse naiskirjailijoita mitenkään tietoisesti, mutta... totuus on se, että naiskirjailijoiden kirjojen aiheet kiinnostavat minua enemmän. Pidän historiallisista romaaneista ja elämäkerroista ja usein naiset kirjoittavat juuri niistä historian sivujen pimentoon jääneistä henkilöistä, usein toisista naisista.  Yksi näistä tänä vuonna löytämistäni naisista on esimerkiksi George Orwellin vaimo Eileen Blair , josta Anna Funder on kirjoittanut todella valaisevan ja myös hyvin henkilökohtaisen kirjan. Juuri tätä kirjaa minun on edes vaikea kuvitella, että mies olisi kirjoittanut.  Mutta kun joku itseäni kiinnostava aihe vilahtaa ohi kirjablogissa tai sosiaalisessa mediassa niin en katso onko kirjailija mies vai nainen. Kuten nyt esimerkiksi tämä David