Mrs Karlsson lukee...

Löysin vapun merkityksen oikeastaan vasta kun muutin tänne Ruotsiin. Tokihan täälläkin vappu on opiskelijoiden karnevaalimainen biletyspäivä ja poliittisesti aktiivisille on tärkeä osallistua vappupäivän marsseihin mutta meille muille se on ennen kaikkea kevään juhla. Täällä poltetaan vappukokkoja ja ennen kokon sytyttämistä paikalliset kuorot laulavat tunnettuja kevätlauluja. Mutta näin ei siis tehdä tänä vuonna. Kunnan päättäjillä on kova huoli kun yrittävät pitää nuoret pois kaupungin puistoista (Lundissa tätä temppua yritetään levittämällä tonni kanankakkaa kaupungin suurimpaan puistoon) ja kuorolaulajat istuvat yksin mökeissään murehtien kevään suuren kohokohdan poisjäämistä. Ruotsin radion musiikkikanava P2 tuli apuun ja pyysi kuorolaulajia virittäytymään yhteislauluun koska eihän se kevät tule täällä Ruotsissa jos ei pääse laulamaan (eikä tule kyllä oikein mikään muukaan, ruotsalaiset rakastavat kuorolaulua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa). Vintern rasat, var så go

Korona-arki alkaa mennä jo omalla painollaan ja työnantajan viimeviikkoinen ilmoitus, että etätyö jatkuu ainakin toukokuun loppuun asti, ei herättänyt mitään suurempia mielenkuohuja. Työ sujuu jouhevasti ja hommat tulee näköjään tehtyä näin keittiönpöydän äärestäkin. Ja onneksi en ole yksin vaan on tämä pieni perhe ympärillä. Siitä olen kiitollinen! Ja kiitollinen tavallaan myös siitä, että omat vanhempani ovat jo rajan toisella puolella eikä tarvitse murehtia heidän karanteenistaan ja mahdollisista sairastumisistaan. Vaikka on tässä muutaman kerran tullut mieleen, että kyllä isällä ja äidillä olisi ollut ihmettelemistä, jos tämän olisivat päässeet kokemaan. Omat perhesuhteeni ovat olleet melko mutkattomia ja vaikka välillä onkin ollut ristiriitoja niin niistä ollaan päästy aina jossain välissä yli. Niinpä tämä Vigdis Hjorthin perhedraama "Perintötekijät" oli välillä melko rankkaa luettavaa, sillä tarinassa jahkattiin ja jauhettiin yhden ja saman asian ympärillä. Näenn

Nyt korona-aikana kirjablogini suosituimmiksi teksteiksi ovat nousseet kaksi postausta, jotka olen kirjoittanut Ilkka Remeksen kirjoista. Remes on selvästikin se kirjailija, joka näin kriisiaikana puhuttelee suomalaisia. En ole itse mikään täysiverinen Remes-fani, mutta molemmat lukemani kirjat menivät vauhdikkaasti ja lähes yhdellä istumalla, joten tunnustan Remeksen ansiot jännityskirjailijana (lähes) varauksetta. Vielä jos hän oppisi kirjoittamaan tarinoihinsa mielenkiintoisia naishahmoja niin olisin oikein tyytyväinen... Kirjahyllyssäni on jo tovin odottanut kaksi lukematonta remestä ja haluankin nyt liittyä tähän suomalaisten korona-moodiin ja lukea yhden remeksen lisää. Valitsin tähän tarkoitukseen vuonna 2016 ilmestyneen dekkarin 'Kiirastuli'. Here we go... Tarina alkaa Keuruulta, jossa pitäjän vanha puukirkko on joutunut tuhopolton kohteeksi. Ohikulkija on onnistunut kuvaamaan juuri ennen kirkon tuhoutumista seinään maalatun islamin uskonnon tunnukset, puolikuun

Nyt kun korona on pitänyt tiiviisti kotona ja on joutunut heittämään roskakoriin kaikki hienot aikataulut ja suunnitelmat, niin mieleen on noussut paljon uusia ja mielenkiintoisia ajatuksia. Esimerkiksi: haluanko tehdä tätä työtä, jota nyt teen (ja olen tehnyt jo 20 vuotta). Tai haluanko asua täällä suurkaupungin kupeessa. Onko tässä elämässä mitään mieltä?? Kirja vieköön -blogin Riitta vinkkasi  blogissaan  Ken Mogin kirjasta "Löydä oma Ikigai" ja tottakai haluan löytää oman ikigain! Onhan tässä jo omaksuttu sekä tanskalainen "hygge" että ruotsalainen "lagom". Harmikseni en löytänyt täältä Tukholman kirjastoista Mogin kirjaa, sen sijaan löytyi Héctor Garcian ja Francesc Mirallesin "Ikigai - The Japanese Secret to a Long and Happy Life". Ikigai tarkoittaa syytä olemassaoloon ja elämisen iloa. Sen voisi kääntää myös "elämän tarkoitukseksi", mutta se saattaa viedä ajatukset liian kauaksi ikigain arkisesta ulottuvuudesta. Ikigain a

Tänään minulla alkoi neljäs etätyöviikko. Keittiöstä on tullut elämäni uusi komentokeskus, sieltä hoidetaan nyt niin työt, lapsen koulu kuin perheen muonituskin. Arki on rytmittynyt omiin tuttuihin uomiinsa - lapsen tekemään keskipäivän smoothieen ja työpaikan skype-palavereihin. Myöhemmin tällä viikolla joudun kuitenkin käymään työpaikalla ja jo nyt pyörii mielessä huolenaiheita. Miten suojaudun 23 minuutin junamatkalla? Miten lapsi selviää yksin kotona? Kuulun siihen kotoilijoiden joukkoon, jolla omaa aikaa ei ole oikeastaan yhtään sen enempää kuin ennen koronaakaan. Olen onnellisessa asemassa, sillä työtäni - vaikka näin etänäkin - tarvitaan myös kriisiaikoina. Päivittäisiltä työmatkoilta toki säästyn mutta siitä säästynyt aika menee lapsen etäkoulun pyörittämiseen ja lisääntyneseen ruuanlaittoon. Mutta jo yhden suuren muutoksen huomaan itsessäni: stressitaso on madaltunut! Nähtävästi suurin elämääni vaikuttava stressitekijä on se paikasta toiseen poikkoilu ja kellon kyttääm