Mrs Karlsson lukee...

  Syyskuun viimeisiä päiviä viedään ja syksy on todellakin asettautunut mallilleen. Työvire on löytynyt alkuviikkojen masentavan uutisen jälkeen (etätyötä siis vielä jouluun asti!) ja mieli on hyväksynyt tämän kotihiirenä olon. Kirjoja on lukupinossa melkoinen kasa mutta en ole ollut lukutuulella. Aina silloin tällöin olen tarttunut kirjaan ja lukenut pari sivua mutta iltaisin olen nukahtanut jo muutaman rivin jälkeen. Mutta jotain on tullut kuitenkin luettua! Saksan kielen opiskeluni jatkuu kesätauon jälkeen ja olen jo hiukan lueskellut hyllystäni löytyviä satunnaisia saksankielisiä romaaneja. Mutta käännökset maistuvat edelleen paremmilta, niistä viimeisin on Astrid Rosenfeldin "Adamin perintö" (Adams Erbe).  Kirja sai ilmestyessään 2011 kovasti huomiota ja kehuja ja odotin kirjalta todella paljon mutta, mutta... Rosenfeldin esikoisteos ei ole mielestäni mikään hallittu kokonaisuus, vaan yllättävän epätasainen. Kirjan tarina muodostuu kahden henkilön tarinasta - kahdeksanvu

  Viime  postaukseni lopussa mietin mihin mahdan päätyä seuraavan kirjan myötä. No, pääsin hengailemaan mielenterveytensä kanssa kamppailevan nuoren naisen kanssa DDR:n ajan Leipzigiin! Kirja on saksalaisen Angelika Klüssendorfin omaelämäpohjaisen trilogian keskimmäinen osa, jossa sarjan keskushenkilö April elää nuoruusvuosiaan. Harmittavasti sarjan ensimmäistä ja kolmatta osaa ei löydy lähikirjastoni kokoelmista ja ”ison kirkon” kirjastoon pääsen vasta kun tämä koronahässäkkä hellittää. Mutta tämän toisen osan voi lukea myös itsenäisenä tarinana, sillä kirjailija tekee nopeita vilkaisuja taaksepäin Aprilin lapsuuteen ja tämän vanhempien kyvyttömyyteen toimia tytön huoltajina. Lisäksi pystyin onneksi muiden kirjan lukeneiden avulla muodostamaan nopean kuvan siitä mitä kirjan ensimmäisessä osassa on tapahtunut, hyvänä apuna tässä oli esimerkiksi Kiiltomato . April on juuri ”kasvanut ulos” lastenkodista ja hänelle osoitetaan asunto erään vanhan rouvan alivuokralaisena. Lisäksi virano

Marraskuussa voin viettää Ruotsissa asumisen 20-vuotisjuhlapäivää! Ruotsin viimeaikaiset huonot uutiset pistävät ehkä mietityttämään teitä siellä Suomessa asuvia, mutta näin 20 vuoden jälkeenkin voin sanoa, että Ruotsi on ollut minulle hyvä. Olen viihtynyt täällä työelämässä ja vaikka ystäviä on vähän hankala saada paikallisväestön parista niin olen kuitenkin onnistunut kokoamaan oman seurapiirini. Ja mikä rikkaus on saada sukeltaa vieraaseen kulttuuriin ja kieleen! Vaikka olen jo melko lailla sinut kielen kanssa niin Ruotsin historiaa on mukavaa tutkia edelleen. Aina oppii jotakin! Kuten nyt tätä Elin Wägnerin elämäkertaa lukiessani: Wägner on nimenä vahvasti vielä esillä täällä kulttuurikeskusteluissa ja tiesin hänen olleen aikanaan tunnettu lehtinainen. Mutta hän oli kyllä paljon muutakin – kirjailija, pasifisti ja naisasianainen, muun muassa. Wägner valittiin 1944 Ruotsin akatemiaan sen historian toisena naisena, Selma Lagerlöfin jälkeen. Wägner oli tuottelias kirjailija mutta

  Olen sattumoisin juuri lukenut kaksi kirjaa, joita molempia leimaa voimakas isän kaipuu. Molemmat kirjailijat ovat rakentaneet teoksensa oman traumansa ympärille ja molemmissa kirjoissa nostetaan päähenkilöksi isä. Se poissaoleva ja arvaamattomasti käyttäytyvä isä. Otto Gabrielssonin kirja isästään Jörn Donnerista on saanut paljon julkisuutta, mutta en ole kuitenkaan huomannut mitään kovin kauhistelevia kommentteja, sillä kaikkihan me ”tiedämme”, millainen persoonallisuus Donner oli. Mutta kirjan lukeminen teki silti kipeää. Gabrielsson kuvaa tarkasti ne pettymyksen ja tuskan tunteet kun isä, jälleen kerran, pettää odotukset. Kun esimerkiksi paljon odotettu isän vierailu, joka sattumalta ajoittuu joulunpyhiin, kulminoituu isän vaimon laukustaan kaivamaan wienerleipään. Mitään muuta lahjaa pojalle ei ole osattu edes ajatella. Voiko sitä selvemmin lapselleen edes osoittaa, että hän ei ole minkään arvoinen. Korkeintaan yhden wienerleivän. Ymmärrän täysin Gabrielssonin tarpeen saad