Mrs Karlsson lukee...

Aivan ensimmäiseksi pitää pyytää anteeksi Antti Tuurilta, että niin moitin hänen uusinta kirjaansa kuivakkaaksi historian oppikirjaksi. Kun luin ensimmäisiä sivuja tästä Anneli Kannon Lahtari-romaanista niin juuri Tuurin Tammikuu 18  oli vahvana mielessäni. Se antoi perusteellisen selvityksen sisällissodan alkupäivistä ja koska olin lukenut kirjan aivan vastikään niin olikin helppo hypätä sen kannattamana Kannon kyytiin. Lahtareissa ei nimittäin niinkään raportoida, Tuurin kirjan tapaan, sodan vaiheita vaan tässä edetään sodan läpi useiden henkilöiden kannoilla, joiden kohtalon kautta selviää sitten vähitellen myös itse sodan kulku. Oli ristuksen kylymä aamu, vaikkoli maaliskuu  puoles ja ylitte, aiva naama kohmees, sormet jäykkinä ja pää kipiä. Sitte rupes aurinko paistamahan, ilma lämpeni ja puitten oksista alkoo tippua pisaroota. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. Anneli Kanto on kyllä aivan käsittämätön kertoja, ihan no

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten... Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun . Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin. Yösyött

Venezuelasta kotoisin oleva ja Moskovan kautta Suomeen päätynyt Enrique, "Riku", perustaa oman tanssikoulun kovin Tampereen oloiseen kaupunkiin (kirjassa Koskikaupunki). Koulu menestyy ja saa paljon asiakkaita. Menestys herättää kuitenkin pahantahtoisia puheita. Huhut kulkevat ja kun niitä on tarpeeksi, paikallinen poliisipäällikkö Heikkilä on varma asiastaan - ennen eläkkeelle jäämistään hänellä olisi mahdollisuus paljastaa "kansainvälisen tason rikossarja". Toimittaja Liikka näkee myös elämänsä tilaisuuden saada materiaalia sensaatiojuttuun ja ehkä siten välttää uhkaavat YT-neuvottelut. Tarinan konna ja huhujen alullepanija on Supermies, traagisen lapsuuden kokenut keski-ikäinen mies, joka yrittää luoda itselleen sankarihohtoa somen avulla. Tarina alkaa vauhdikkaasti ja Riku on pian keskellä painajaista. Menestyvä tanssikoulu leimataan raiskaajajengin pesäkkeeksi ja oikeudenkäynnissä epämääräiset todisteet menevät pureksimatta läpi. Riku joutuu vankilaan ja

Kyllä meni kuulkaa tavalliselta palkkatyöläiseltä moneen kertaan kahvit väärään kurkkuun tätä lukiessa! Kuohuviini virtaa, Tyynenmeren lämpimät ilmavirrat puhaltavat, ystävien kanssa kikatellaan kesäisellä piknikillä - ja kaikki tämä samalla kun unelmahommansa löytänyt tekee niitä unelmahommia ja voi laskuttaa kaiken asiakkailtaan. Miksi siis istua tylsässä konttorissa kahdeksasta viiteen kun voi tehdä unelmatyötään missä vain, itse haluamanaan aikana? Tai hetkinen, saako sen työajan valita sittenkään itse vaikka olisikin unelmahommissa? Rivien välistä paljastuu pikkuhiljaa muutama muukin asiaan vaikuttava tekijä - lapsen sairaus, anopin harrastukset, miehen työmatkat ja ne omat sata muuta unelmahommaa, joiden välillä pitää poukkoilla. Konkaribloggaajat Satu Rämö ja Hanne Valtari antavat ensi näkemältä hyvinkin ruusuisen kuvan omasta työtilanteestaan mutta kirjan loppua kohden teksti saa onneksi realistisempia värisävyjä. Ja kyllä, työuupumuskin saa oman lukunsa! "Täydelli