Mrs Karlsson lukee...

Risto Räppääjiä on meillä vuosien mittaan luettu ja katsottu, ensin tulivat elokuvat ja nyt kahlataan läpi kirjasarjaa. Mukavaa, että 6-vuotias haluaa minun vielä lukevan - varsinkin näissä Risto Räppääjissä sisäinen radioteatterilaiseni pääsee oikeuksiinsa. Ja ottamatta sen enempää kantaa elokuvaversioihin tai niiden keskinäiseen paremmuuteen voin kuitenkin paljastaa, että oma Elvini on hyvin lähellä Ulla Tapanisen roolisuoritusta. Tämä kirja on sarjan neljäs osa ja tekstissä on vielä jäljellä sitä tuoreutta joka ehkä myöhemmissä kirjoissa hiukan himmenee kaikkien hauskojen ja nolojen tilanteiden sekamelskassa. Tätä oli mukava lukea ääneen, teksti soljui sujuvasti ja välillä kikatettiin vatsa vääränä sekä lukija että kuuntelija. Elvi oli tämän kirjan todellinen stara - nainen jolle ei sanota ei, kuten Lennartkin saa kokea. Hiukan kyllä ärsytti Rauhan saamattomuus miesasioissaan mutta en vielä ryhtynyt avaamaan sitä vyyhteä 6-vuotiaalle. Oma "miehenmet

Eilen aloin katsella kotona kuinka auki olevia kirjoja lojui vähän siellä sun täällä. Laukussa yksi, olohuoneessa toinen ja sängyn vieressä peräti kolme. Kaikki viisi kirjaa ovat todella mielenkiintoisia mutta niin erilaisia, että niitä pitää lukea aina kun kuhunkin kirjaan sopiva mielentila iskee päälle. Illalla ennen nukahtamista valitsin Bodil Malmstenin fragmenttisen päiväkirjan, sillä nimellä sitä kenties voisi parhaiten kuvata. Malmsten asuu kirjaa kirjoittaessaan vielä Ranskassa, rakkaassa Finistèren talossaan. Hän kertoo elämästään , talostaan ja taistelustaan puutarhassa riehuvia myyriä vastaan mutta suuri osa kirjasta (ja kaikista hänen kirjoistaan) käsittelee elämää noin ylipäänsä, ajankohtaisia tapahtumia (tässä kirjassa Ranskan lähiömellakat) ja arjen pieniä sattumuksia, jotka kuitenkin kertovat niin paljon meistä ihmisistä. Syy miksi tämä kirja on auki juuri nyt on se, että Bodil Malmsten kuoli noin kuukausi sitten - ei yllättäen sillä hän oli kirjoittanut ja twiit

Kirja-ale alkoi täällä Ruotsissa tänään klo 7.00. Sen verran moni tuli aamulla vastaan keltaisen kirjakassin kanssa, että pakkohan sinne oli myös mennä "vain katsomaan". Olin jo etukäteen selaillut aleluetteloa ja bongannut Astrid Lindgrenin elämänkerran ja sen nappasinkin mukaani. Lisäksi löytyi ensiapua viikonloppuna iskeneelle kevät- ja puutarhakuumeelle - Trädgårdshandbok för lata  - sekä tuoreen nobelvoittajan kirja Tsernobylistä. Tyttärelle ostin myös pari kirjaa, mm. tietokirjan maapallosta. Juuri toissailtana nimittäin yritin selittää miten maanjäristys syntyy ja nyt löytyi kirja, jossa se selitetään selkeästi. Ensimmäinen saalistuskeikka oli siis onnistunut mutta itseni tuntien tämä ei jää viimeiseksi vaan tulen pyörimään tuolla kirjakekojen ympärillä vielä monta kertaa.

Belgialaisen kirjailijan Kristien Hemmerechtsin "De vrouw die de honden eten gaf" (Nainen joka ruokki koirat) on ollut ilmestymismaassaan suuri puheenaihe. Romaanin päähenkilöt ovat tuttuja jokaiselle belgialaiselle. Ja pohjoisen asukkaallakin alkavat kellot soida kun lukee lyhyen kertauksen uutisesta joka sai koko Belgian shokkiin 20 vuotta sitten. Marc Dutroux tuomittiin elinkautiseen kuuden tytön kidnappauksesta ja raiskauksesta sekä neljän tytön murhasta. Hänen ex-vaimonsa Michelle Martin tuomittiin 30 vuoden vankeuteen avunannosta ja annettuaan kahden tytöistä kuolla nälkään. Tästä juontuu myös kirjan nimi - aviomies ohjeisti vaimon antamaan koirille ja vangituille tytöille ruokaa sillä aikaa kun hän kärsi pienempää vankeustuomiota. Vaimo ruokki vain koirat. Kristien Hemmerechts kirjoittaa tässä romaanissa tapahtumista vaimon näkökulmasta nähtynä. Kuinka paljon kirja perustuu faktoihin jää epäselväksi mutta olen melko varma, että näiden kahden ihmisen elämä on bel

Maikki Harjanteen Minttu-kirjoja olemme lukeneet tyttären kanssa ahkerasti mutta viime kirjastoreissulla käsiin osui meille aivan tuntematon Arbuusian prinsessa. Luulin, että se oli uusi kirja koska en ollut sitä aikaisemmin nähnyt kirjastomme suomenkielisten lastenkirjojen osastolla (jonka kirjat olemme lukeneet läpi jo ainakin kahteen kertaan) mutta se onkin julkaistu jo 2003. Kirjan päähenkilö on Arbuusian prinsessa Ottaavia jonka isä on huolestunut linnan portille ilmestyvistä lukuisista kosijoista. Tyttö kun on isän mielestä aivan liian nuori menemään naimisiin. Isä kuningas keksii rakennuttaa valtavan labyrintin joka on niin vaikea läpäistä ettei yksikään kosija sitä pystyisi selvittämään. Paikalle kutsutaan maailman parhaat labyrintinrakentajat ja työ aloitetaan. Käy vain niin ikävästi, että isä kuningas ei kielloista huolimatta malta olla kurkistamatta labyrinttiin. Tytär Ottaavian ei auta siis muu kuin lähteä pelastamaan isäänsä. 6veen mielestä kirja oli jännittävä ja

Tässä on viime päivinä ollut niin kiirettä toisen intohimoni eli kuorolaulun kanssa joten kirjat ovat jääneet taka-alalle. Tämän kirjan luin jo kuukausi sitten ja kirjakin on palautettu kirjastoon ilman, että ehdin sitä sen kummemmin mielessäni jäsentää mutta Jaan Krossista pystyisin kirjoittamaan vaikka pienen esseenkin joten tässä: Jotkut kirjailijat tulevat vuosien mittaan niin läheisiksi, että uuden kirjan aloittaessaan tuntuu kuin tapaisi vanhan ystävän. Jaan Krossin löysin elämääni 90-luvun alussa opiskellessani pari vuotta viron kieltä. Luin häneltä kaiken minkä käsiini sain ja kirjahyllyssä oli jo vaikuttava rivi Krossia kunnes muuttaessani Tukholmaan vein suuren osan kirjoistani divareihin. Vinkkinä muuten: älkää koskaan luopuko lempikirjoistanne vaikka olisi minkälainen tilanpuute, niihin iskee takuuvarmasti jossain vaiheessa uudestaan lukuhimo ja sitten harmittaa! Luulinkin jo lukeneeni Krossini mutta nyt kotikirjastossa käydessäni ja piskuista suomen kirjallisuuden