Mrs Karlsson lukee...

"Islannissa viimeisen päälle harkittu elämä on mahdoton.Täällä lumimyrsky voi koska tahansa sotkea suunnitelmat ja tulivuorenpurkaus vastamaalatun ulkoseinän. Itse asiassa koko maa voisi lakata olemasta, jos purkaus olisi tarpeeksi iso." Tämän kirjan arvosteluksi riittänee se tieto, että luin kirjan samana päivänä kuin hain sen kirjastosta. Kertakaikkisen mainio kirja siis! Taustallani oli tosin vuosien suuri kiinnostus Islantia kohtaan ja tämä kirja oli kuin suora vastaus kaikkiin niihin kysymyksiin, joita olin mietiskellyt jo pidempään. Takanani on pari työmatkaa Reykjavikiin ja yksi islannin alkeiskurssi täällä Tukholmassa, lisänä muutama islantilaiskollega. Viimeksi kun kävin Islannissa kuulin muuten, että yksi kollegoistani olikin päättänyt ryhtyä presidenttiehdokkaaksi. Olin siis jo huomannut islantilaisten kanssa seurustellessani sen minkä Rämö kirjassaan kiteyttää - islantilaisilla ei tunnu olevan mitään rajoja, vain mahdollisuuksia. Ja ajatus siitä, että minä

Kekkonen pyyhki silmänsä. Anitasta tämä johtui, kaikki Anitasta. Kuten ehkä muistatte, minulla on tämä Kekkos-menneisyyteni jonka vuoksi ahmin kaikki eteeni osuvat Kekkosta käsittelevät opukset. Orasen "Kaiken takana Kekkonen" osui tielleni matkalla Suomeen, laivan kioskin pokkarihyllyssä ja vaikka olen karsastanut Orasta (miksiköhän muuten?!) niin en voinut vastustaa kirjan kutsua. Ja hyvä niin, sillä tämä kirja on hyvä! Oranen tekee saman taikatempun kuin Jaan Kross ja muuttaa koulun historiankirjoista tutut kuivat tapahtumat eläväksi elämäksi. Kuinka paljon tässä on sitten tarua ja kuinka paljon totta, sen tasapainon säilyttäminen jää paljolti lukijan vastuulle. Mutta pidän Orasen tyylistä ja olen täysillä mukana juonen kuvioissa. Olisin ehkä vierastanut Kekkosen naisilleen kohdistamaa lepertelyä jos en olisi lukenut Maarit Tyrkön Kekkos-kirjoja. Niiden jälkeen hempeä Kekkonen onkin ihan realistinen hahmo. Kaksi asiaa erityisesti ihmetyttää tässä 70-luvun histor

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja