Mrs Karlsson lukee...

Hannu Raittilan kirjat tulevat mukaan kirjastosta yleensä vähän puolivahingossa. Jotenkin mielessä on sellainen harhaluulo, etten pidä Raittilan kirjoista mutta sitten kun satun sellaisen aloittamaan olen aina iloisesti yllättynyt. Viimeksi kävi niin joululomalla kun sattumalta aloitin Pamisoksen purkauksen (2005) ja hotkaisin sen kerralla. Yksi Raittilan parhaita! Terminaalin nappasin sitten kirjastosta ihan tarkoituksella mukaani, halusin lukea lisää Raittilalta. Ja alku lähtikin vetämään välittömästi. Nautin siitä, miten Raittila rakentaa tarinansa perustuksia - täkyjä asetetaan osoittamaan suuntaan jos toiseenkin ja lukija odottaa jännityksellä missä ihmeessä nämä kaikki osaset tulevat kohtaamaan toisensa. Terminaalissa on hienot ainekset maailmanluokan romaaniin mutta sortuu paikoitellen jaaritteluun ja venyttelyyn. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää pois osaa siitä valtavasta taustatyöstä, jota romaani on vaatinut. En tiedä olisiko ollut esimerkiksi välttämätö

Pari päivää sen jälkeen kun haikailin Knausgårdin perään ja mietin tohdinko tuohon tarttua, ruotsalainen kirjailija ja kolumnisti Bengt Ohlsson mietiskeli Dagens Nyheterissä samaa. Karl Ove Knausgård är en författare som jag undvikit in i det längsta. ”Min kamp” har varit snackislitteraturens Matterhorn, en hyllmeter som det skrikits om så gällt att det skurit genom märg och ben, och ju fler omdömesgilla kompisar som sagt att böckerna ”faktiskt” är riktigt bra, desto tjurigare har mitt motstånd blivit. ANNONS: Men nu är tiden mogen. Böckerna har fått svalna. Dessutom ser ingen att jag läser dem – eller typ läser dem – eftersom jag går med anonyma hörlurar på öronen, under hundpromenader och storhandlingar. Ohlssonin ratkaisu oli tarttua äänikirjaan, itse otin rohkeasti härkää sarvista ja aloin lukea Knausgårdin Taisteluni kakkososaa. Ja mitä tapahtui? Kirja kulkee tällä hetkellä mukanani joka paikkaan - ruokapöytään, työmatkalle, tunnelbanaan, vessaan... Tänään nuku