Siirry pääsisältöön

Annika ja minä



Nyt esittelen teille erään ruotsalaisnaisen joka on ollut henkinen tukeni viimeiset 16 vuotta eli koko Ruotsissa oloni ajan. Emme ole koskaan tavanneet vaikkakin eräässä vaiheessa menimme usein aamuisin töihin samalla tunnelbanalla. (Lisäksi luin tästä uudesta kirjasta, että meillä molemmilla on tiivis suhde sekä Skärholmenin ostoskeskukseen että Ruotsin itärannikolla sijaitsevaan Västervikin kaupunkiin.)

Annika tunkeutui tajuntaani jo pian tänne muutettuani. Muutin Tukholmaan 1. marraskuuta 2000 ja 8. tammikuuta 2001 lähetettiin ensimmäisen kerran "Lantz i P3". Siitäkös melu nousi, nuori nainen jolla oma huumoriohjelma radiossa! Ja mistä hän vitsaili: naisen elämästä, seksuaalisuudesta, kuukautisista!! Oliko mokomaa kuultu... Ja eihän hän oikeasti edes ollut hauska, väittivät (mies)kriitikot.

Jag har aldrig kunnat använda tampong.
Sådär, nu är det sagt.

Minua nauratti! Ja hauska sattuma oli myös se, että olimme samanikäisiä. Sitten Annika sai lapsia ja kirjoitti kirjan "9 1/2 månad" lapsiperheen "ihanuudesta" jonka luin muutamaa vuotta myöhemmin odottaessani omaa esikoistani. Yhtäkkiä Annika hävisi jonnekin, myöhemmin kuulin että hän oli sairaslomalla työuupumuksen vuoksi. Tämä samoihin aikoihin kun itse kärsin keskivaikeasta masennuksesta. Annika ja minä <3

Nyt Annika ja minä olemme saavuttaneet 48 vuoden iän ja kokeneet ensimmäiset merkit vaihdevuosista. Paitsi että Annikalla todettiin samassa rytäkässä kohdunkaulansyöpä. Siitä kaikesta syntyi annikamaisesti kirja "Vad ska en flicka göra. Konsten att vara riktigt rädd". Lisäksi hän kertoi syövästään viime kesänä Ruotsin suosituimmassa radio-ohjelmassa "Sommar i P1".

Jag säger det här bara en gång: Jag var över fyrtio år innan jag insåg att jag inte längre var ung och begåvad. Inte konstigt att jag behövde professionell hjälp.

Lantzin kirja on oikeastaan kirja hänen koko tähänastisesta elämästään. Siihen sisältyvät lapsuus tukholmalaislähiössä, kolme vuotta Algeriassa isän työn takia, Madonna-wanna-be-vaihe, näyttelijähaaveet ja niiden kariutuminen ja lopulta pitkä ura Ruotsin radiossa ja ammattititteli "koomikko".

Mutta ennen kaikkea tämä on kirja vanhenemisesta. "Miten muka voin olla keski-ikäinen. Olen liian lyhyt viisikymppiseksi!". Lantz - kuten minäkään - ei voi ymmärtää, että onkin yhtäkkiä "keski-ikäinen".

För så är det ju, att vi alla vet att vi ska dö, men många av oss i länder med tillgång till rent vatten och fungerande sjukvård hamnar dessförinnan i det vi definierar som medelåldern. Men det är inget vi förbereder oss på. 

Lantz on parantumaton hypokondrikko, terveyskeskusten kanta-asiakas. Kirjan keskivaiheilla Lantz vitsailee menevänsä taas jälleen kerran gynekologin tarkastukseen mutta tuleekin takaisin uutispommi mukanaan - tutkimuksissa on havaittu solumuutoksia jotka saattavat merkitä syöpää. Kirjan loppuosa meneekin sitten tutkimuksissa ja hoidoissa joita Lantz kuvaa humoristiseen tyyliinsä mutta samalla sydäntäsärkevän rehellisesti.

Min mens har alltså upphört. Det är det absolut enda positiva med detta jag råkat ut för. Mensen som upphört. Jag har inte mens längre. Jag är mensfri. Jag och min mens har tagit en paus som aldrig kommer att ta slut. Prata med min mens och den kommer inte att lyssna för DEN FINNS INTE LÄNGRE!

Mutta varsinainen uutispommi jonka luen tästä kirjasta on tieto, että Annika Lantz on itse asiassa ruotsinsuomalainen! Tai tarkemmin ottaen ruotsinsuomenruotsalainen. Lantzin isä on nimittäin kotoisin Pohjanmaalta, Petolahdelta vaikkakin muutti Ruotsiin jo lapsena. Mutta tämä siis selittää Lantzin huumorin jota ei ole aina hyvällä täällä Ruotsissa katsottu. Suomalaista mustaa huumoriahan se! Sitä samaa, jota ruotsalaismieheni kutsuu niin kauniisti "brutaaliksi". Annikan ja minun matka jatkuu...

Annika Lantz: Vad ska en flicka göra? Konsten att vara riktigt rädd
Wahlström & Widstrand 2016

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York